maanantai 12. lokakuuta 2020

Neuloosin ääreltä - taas

Minä olen vihdoin tänä syksynä kokenut elämäni ensimmäisen some- ja blogitauon. Olen postannut viimeksi kuukausi sitten, silloinkin kuulumisia. Sen jälkeen päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot jo lähes kuukausiksi, paitsi tietysti nyt, kun tällä postauksella rikon päivää vaille kuukauden hiljaisuuden täällä blogin puolella.

Syitä hiljaisuuteen on.

Kaikki alkoi heti kesäloman alussa. Elin täyttä elämää, mutta tunsin tyhjyyttä aina, kun avasin instan. Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Kaikki suuret tarinat elämän upeudesta, metsien parantavasta voimasta ja retkeilyn tuomasta hyvinvoinnista oli jo kerrottu tai jos ei, muut ainakin kertoivat minun puolestani. Sometin kuitenkin edelleen urhoollisesti päivittäin, mutta tyhjät tynnyrit kolisivat päässäni tuolloin, koska ei minulla ihan oikeasti ollut mitään sanottavaa.

Ihmettelin luomisen tuskaani, mutta en oikein tiennyt, mistä se johtui oikeastaan ja mihin se oli menossa. Retkeilin maailman parhaan Jonin kanssa vapaana velvoitteista Kuusamon metsissä ja mietin, että kyl kai sitä laihtuisi kotioloissakin, jos näin paljon joka päivä kävelisi. En mitenkään hirveästi jaksanut välittää siitä, etten oikeastaan ollut kovin kiinnostunut instagramista.


Sitten tultiin kotiin. Arki ja työt alkoivat. Väänsin yhden blogipostauksen ja ajattelin, että tästä se lähtee. Instagram oli jo alkanut hieman maistua, etenkin neulomistili, jonka perustin.

Ei se kuitenkaan lähtenyt kunnolla. Postailin ja postailen edelleen instaan pari kertaa viikossa uuden kuvan, mutta storyja sentään tykitän edelleen päivittäin. Se on kivaa, se mua kiinnostaa. En vain jaksa päivittää instaa vain siksi, että pitäisi. Kun pitäisi olla aktiivinen, sitä ja tätä ja tuota ja näyttää rikkaalta, jotta olisi miljoona seuraajaa. En mä halua tehdä sosiaalista mediaa siksi, että mulla olisi seuraajia joku tietty määrä vaan mä haluan välillä kertoa kannattaako takareittään reväyttää intervalleja juostessa tai ylipäätään kannustaa toteuttamaan itteään. En myöskään näytä tällä hetkellä yhtään miltään, sillä en ole jaksanut varata kampaajalle aikaa saati meikata.

Tämä blogi sitten taas. Ajattelin, että postaan tännekin vasta sitten, kun on jotain asiaa. Jotain muutakin kuin pelkkiä kuulumisia. Voi olla, että sitä joutuu odotella vielä hetken tai sitten pian alkaa lyytin lisäksi myös Hietala kirjoittaa. Mistäs näistä koskaan tietää. Tällä hetkellä neulominen taitaa antaa saman tyydytyksen kuin sanansäilä ja voin kertoa, etten ole pariin viikonloppuun oikein muuta puuhaillutkaan. Tällä hetkellä saan sanansäilätyydytyksen täytettyä myös töissä, joten sekin jotenkin on vähentänyt tarvetta kiekua täällä yhtään mitään.


Kaiken kaikkiaan oma hiljaisuuteni on tuntunut minusta todella hyvältä ja avartavalta. Kaipaan sosiaalisuutta, mutta ennemmin livenä kuin mediassa. Ehkä koronavuosi alkaa jättää jälkeään jo minuunkin ja kasvan ulos siitä, mitä olen ollut viimeiset 10 vuotta? Aikansa kutakin. Harmaat hiukset eivät tule yksin.

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Kuulumisia

Tein juuri pienen viherkasvikierroksen instastoryyn ja totesin kuinka kivaa on, kun sai aamun lenkistä energiaa ja nyt on kuin eri ihminen. Käytiin tosiaan aamupalan jälkeen hieman hölköttelemässä tuolla, vaikka hieman alunperin arvelutti, kun olin jotenkin turhan väsynyt. Nyt en enää ole. Ihan hyvä juttu siis, kun lähdettiin kokeilemaan lenkkeilyä.

Ostettiin reilu viikko sitten itsellemme vihdoin älykellot ja siitä on nyt lähtenyt pieni juoksukunnon parannusoperaatio. Kun eihän me olla oikeen edes juostu vaan pari kertaa aina yritetty ja sitten se on jäänyt. Nyt on paljon helpompi, kun treenit jää talteen kilometreineen sekä syketietoineen ja niitä voi verrata. Hieman masentunut olen ollut kellon kertomasta kuntoiästä, mutta haluan luottaa siihen, että kyllä se siitä vielä kohenee.

Mitä noin muuten kuuluu? Minähän en sitten kesäloman aikana postaillut pahemmin muuta kuin metsäretkijuttuja, kun jotenkin sitä teki mieluummin kaikkea muuta kuin oli koneella. Tuntuu, että instankin päivittely on nyt kokenut jonkun muutoksen, kun saatoin lomalla keksiä uusia tuulia instagramiini. Perustin neulehommille oman tilin (madebyimppu) ja nyt myöhemmin vielä futikselle (marihietalaphotography).

Oon aina pohtinut mun blogin sisältöä ja sittemmin instan rajausta, mutta sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että futis kuuluu näihin kanaviin. Nyt päätin rajata sen kuitenkin ulos ja keskitän jatkossa futisjutut tuonne instaan, omalle tililleen. Jos koen tarvetta kuitenkin kirjoittaa futiksesta laajemmin suomeksi, pidätän oikeuden tehdä sen täällä blogissa.

villasukka miehelle

Oon siis neulonut viime aikoina niin paljon, että se vaati oman instatilin. Neulominen on todella rentouttavaa ja pidän siitä, kun saan opetella uutta. Se fiilis on niin mahtava, kun oppii uutta. Luulin esimerkiksi aina, että kantapään tekeminen on jotain ylempää matematiikkaa, kuten se vähän onkin, mutta ei silti vaikeaa.

puuvillatehdas

Kesän jäljiltä olen sitä mieltä, että välttelen farkkuja vielä parin kilon verran. En halua vielä edes kokeilla mahtuvatko ne jalkaan ja yritän keksiä kaikkia muita tapoja pukeutua töihin. Eräänä päivänä olin sukkahousut jalassa, seuraavana jumppatrikoot. Selitän myöhemmin miksi. Sitä ennen taidan kertoa vähän keskiviikon futismatsista.

tps - fc haka

Kävin tosiaan pitkän tauon jälkeen näyttäytymässä Veritas Stadionilla kameran kanssa. Oli hauskaa, vaikka tuomaripeli oli ihan eri peli kuin kentän peli. En muista koska olisin viimeksi kokenut vastaavia tunteita futiskentän laidalla ja siksi olenkin nyt erittäin inspiroitunut lajista jälleen. Hyvin pitkästä aikaa. Tuntuu hyvältä. ♥

työmatkapyöräily

Ja tässä viimeisessä kuvassa näette erittäin tyytyväisen työmatkapyöräilijän. Minä pyöräilin ensimmäistä kertaa ikinä perjantaina töihin ja takaisin. Se oli mahtavaa, vaikka matkan varrella olevat lukuisat liikennevalot hieman hakristavat. Eivät silti niin paljon kuin autolla ajaessa. Tämä oli myös se syy miksi seikkailin toimistossa trikoot jalassa. En jaksanut alkaa miettiä mitään vaatteiden vaihtoa, koska juoksuhousut ovat aika mukavat ja käytän niitä muutenkin nykyään hyvin usein ihmisten ilmoilla.

Täällä siis ollaan arjessa kiinni aika tiukasti jo, eikä se ole haitannut yhtään. Oli mukava olla lomalla, mutta niin on myös mukavaa, kun on aikataulut ja rutiinit. Mitä sulle kuuluu?

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Kansallispuiston uumenista takaisin sivistykseen

Kolmas vaelluspäivä Urho Kekkosen kansallispuistossa valkeni kirkkaana Taajoslaavun läheisyydestä hyvin nukutun yön jäljiltä. Nukuin kuin tukki sen yön enkä ollut herännyt edes siihen, kun riekot tappelivat kaukaisuudessa. Olin virtaa täynnä, sillä näytti olevan tulossa kaunis päivä ja meillä oli enää viimeinen rutistus ensimmäistä vaellustamme jäljellä.

taajoslaavu

Valtasimme koko laavun aamupalapuuhiin, sillä paikassa ei ollut edellisen iltapäivän jälkeen näkynyt ketään muita. Kaunis tunturipuromaisema vain meidän kahden. Kelpasi syödä puuroa ja juoda aamukahvit kaikessa rauhassa ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaamme.


Noin nelisen kilometriä käveltyämme saavuimme Luulammelle (nähtiin matkalla kuukkeleita!!). Siellä on tupa, jossa toimii kahvila. Meidän tuurillamme kahvila oli auki ja sain letun kermavaahdon kera. Ai että. Arvoimme taukoa pitäessämme kumman reitin valitsemme Kiilopään valloitukseen, 4 km suoraa nousua Luulammelta vai 6 km hieman maltillisemmin. Olin alunperin suunnitellut 6 kilometrin mukaan, joten siitä pidimme kiinni.

Nousuja koko vaelluksellamme oli niin paljon, että Kiilopäätä kohden mennessä totesin ääneen loivassa ylämäessä "onpa kivaa, kun on tasaista". Se ihan oikeasti tuntui siltä, se oli hassua. Eilen Turun keskustassa vastaava loiva ylämäki tuntui ihan vanhalla tavalla ylämäeltä ja ärsytti, koska olisi kiva, jos kaikki loivat ylämäet tuntuisivat tasaiselta, kuten Kiilopäälle mennessä.






Ei varmaan tarvitse sanoa, että maisemat olivat koko nousun ajan mahtavat. Suosittelen kyllä kokeilemaan tätä reittiä. Vähän raskas se on, mutta kaiken vaivan arvoinen.

Viimeisessä nousussa puuskuttaessani törmäsimme muoreihin, joista kaksi kiipesi sauvojen kanssa pitäen välillä taukoja ja kolmas poimi rinteessä mustikoita. Jäin suustani kiinni mustikkamummon kanssa kuin lapsena hiihtokisoissa ja Tahkis kiipesi minua ennen huipulle pitkin harppauksin. Minä vaihdoin kuulumisia mustikkamummon kanssa, joka kertoi poimivansa mustikoita, kun muut huilaavat. Ovat kuulemma 40 vuotta käyneet Lapissa ja lähtivät vielä kerran kokeilemaan vieläkö kykenee.

Kunpa kaikki pitäisivät omasta kunnostaan huolta kuin mustikkamummo. Huikea tyyppi!

kiilopää






Alaspäin mennessä mustikkamummo poimi rinteessä mustikoita eikä sauvamuoreja näkynyt enää missään. Minä odotin jo Suomen ladun huushollin näkymistä ja ihmettelin kuinka pitkä alamäki Kiilopäältä voi olla. Se ei tuntunut loppuvan koskaan.

Kun lopulta pääsimme autolle, oli ihan pöllähtänyt fiilis. Olimme ihan pihalla kaikesta maailmasta. Ei koronaa, ei somea, ei somevaikuttajia auringonkukkapelloilla, ei mitään. Kerrankin ihan totaalinen irtiotto. Se oli mahtavaa. Ensi kerralla uudestaan!