Aloin kirjoittaa tätä postausta alunperin bussissa joskus ennen Loimaata ilta-auringon paistaessa suoraan silmiini puiden takaa. En kuitenkaan saanut siirrettyä kuvia postaukseen puhelimen netillä, koska Loimaa ja heidän Saunalahti E, joten iskin läppärin kannen kiinni ja juttelin mukavia matkaseuralaisteni kanssa.
Bussin tunnelma oli juuri sellainen kuin kuvitella saattaa Interin häviön jäljiltä. Etupenkkiläiset istuivat hiljaa suurimman osan matkasta, kun taas takapenkkiläiset yrittivät urheasti päästä yli koko asiasta jalkapallohulinoinnin avulla.
Niin, kyseessähän oli tosiaan Suomen Cupin finaali IFK Mariehamn-FC Inter, joka pelattiin "Suomen kauneimmalla stadionilla" Valkeakoskella Tehtaan kentällä. Kyseenalaistin jo pari vuotta sitten mielessäni ekan kerran tuon kauneimman stadionin tittelin, koska ei se nyt mun silmään mitenkään erilainen ollut kuin muutkaan stadionit. Nyt kyseenalaistan tuon kauneuden ihan tosissani, koska mitä paskaa; tekonurmi!! Olin haaveillut ehkä keskiviikosta asti kuinka menen ottamaan uusintakuvan siitä samasta apilasta kuin
tässä kuvassa, mutta eihän siellä enää mitään apiloita kasvanut.
Valkeakoskelaisessa pressitilassa apilapalaute otettiin vastaan hymynaamoin. Ymmärrän, että kaikki eivät näe maailmaa valokuvaajan silmin. Eivät edes futiskenttien nurmen uusimisesta vastaavat henkilöt. Hmph.
Siinä se apila nyt on keskellä kuvaa.
Aamulla Veritaksella tunnelma oli aivan eri kuin pelin jälkeen. Kaikki olivat hyvällä tuulella. Osa ihmisistä kävi syömässä masun täyteen
Ravintola Olésssa, jossa oli tarjolla brunssi ennen reissuun lähtöä.
Minä sain bussissa kaulaani Interin huivin, johon olinkin henkisesti valmistautunut jo eilisestä asti. Ei se nyt välttämättä ihan niin pahalta tuntunut kuin olisi voinut kuvitella. Nyt oikeastaan harmittaa, kun Veikkausliigassa kuvaaja ei saa tunnustaa väriä enkä voi siis huiviin kietoutua, vaikka haluaisinkin. Jätin huivin edelliskerrasta viisastuneena muutenkin bussiin. Valkeakoskelaisessa pressitilassa ollaan nimittäin asioista hyvin tarkkoja. Hyvä, että sisään pääsin tänäänkään, vaikka akkrehommat oli kyllä kunnossa, mutta kun en nyt satu pressikorttia omistamaan.
Ennen peliä seikkailin kentän toiselle laidalle odottelemaan ja yhtäkkiä tajusin, että itse kuningashan se siinä. Litmanen!
Siinä yllättävän monta kuvaa putkeen pelitilanteita. Onneksi löysin myös muutakin..
Pelin alussa olin aivan IFK:n lippujen alla ja kuulin kannattajien huudot hyvin. Interin fanien päädystä huutoa kuului myös. Toisella puoliajalla sijoituin Interin fanien lähistölle ja aika pian sain taas todeta saman kuin usein Veritaksella; ei kuulu mitään. Ihmettelin mihin se kaikki kannustus oli unohtunut. Se kyllä muistui sitten taas mieleen, kun Inter hyökkäsi, mutta sitten tuli jälleen hiljaista..
Kitisen kannattamisesta ja kannustamisesta, koska se on tärkeää. Kannustaminen ja se ääni, mikä yleisöstä lähtee, on yhtä kuin urheilustadionin tunnelma. Kyllä te sen tiedätte. Vai tiedättekö? Tiedänkö minä itse sen vain siksi, että satun olemaan kotoisin sieltä, jossa kannustaminen opitaan lapsena vahingossa? Anteeksi, että sekotan tässä postauksessa nyt kaksi aivan eri lajia, mutta tämä on nyt pakko sanoa.
Kun lapsena Vimpelissä mennään Saarikentälle katsomaan pesäpalloa, opitaan siihen, että saaressa on uskomaton tunnelma ja omia kannustetaan viimeiseen asti. Se ei ole mikään höpöhöpöjuttu, että Saarikentällä on tunnelmaa. Mutta tiedättekö mitä? Futiskatsomoissa voidaan päästä vastaavaan tunnelmaan ihan helposti, kun vaan jaksettaisiin tehdä se. Siihen ei tarvitse mitään muuta kuin suun, josta tulee ääntä. Sen äänen taas sitten kuuluu olla kannustava.
Tehtaan kentällä tänään IFK-fanit loivat tunnelmaa koko ajan. Interin kannattajien harmiksi he vetivät pidemmän korren tällä kertaa. Loppumatsista sinimustan värin tunnustajat pitivät ääntä myös, mutta se ei enää siinä vaiheessa riittänyt.
Sain tämän nyt kuulostamaan siltä, että kannattajien älämölö ratkaisee pelejä? Ei se ehkä ratkaise, mutta silti se merkkaa aika paljon. Kertakaikkiaan se tunnelma, joka leijuu joukkueen yllä kentällä, ratkaisee. Taidon ja pelin itsensä lisäksi. Ollaanko lähdetty voittamaan vai ei. Voitetaanko vai ei. Negaation kautta niitä pelejä ei ainakaan voiteta, vaikka kuinka oltaisiin turkulaisia. En kai mää ny pahal?
Joku päivä soluttaudun Interin fanien sekaan, jotta saan jotain selkoa tähän hommaan. Jos ne vielä tämän tekstin jälkeen päästää mut sinne.. Ja jos pystyn edes hetken olla kuvaamatta peliä ;) Ehkäpä tämän koko tekstin myötä haastan Ultraboyzit näyttämään mulle 18.10. pystyvätkö he laulamaan Klopit suohon.
Postauksen viimeiset kuvat varmaan kertovat, mikä meidän tunnelma oli pelin jälkeen.
Kiitos
FC Inter, kun sain olla mukana tänään. Kuvaaminen oli yhtä hienoa kuin aina ennenkin, vaikkei ollutkaan apiloita eikä voitettu.
