keskiviikko 30. joulukuuta 2015

No jo on tilitys

Poikkean valtavirrasta. Jollain tavalla tai ehkä kaikella tavalla, en tiedä. Se näkyy vähän kaikessa. Tänään nauratin Instrussa optikkonaista koko asiointini ajan, mikä sinänsä oli harvinainen tapahtuma siinä mielessä, että sillä tavalla samalla levelillä olevaa ihmistä tulee harvoin tavattua. Että ei tarvitse sanoa kuin yksi sana ja kumpikin nauraa samalle vitsille.. Lisäksi optikkonaisen mielestä silmänpohjani olivat kauniit mitä luultavimmin samalla tavalla kuin minusta kirjanpito on erittäin kivaa. Jos olisin sairaanhoitaja, tykkäisin varmaan lääkelaskuista (vai voiko niistä tykätä kukaan?).

Huomioin ympäristössäni erilaisia asioita ja mikä tärkeintä, yritän aina keksiä syyn seuraukselle. Olin esimerkiksi hyvin mielissäni, kun jouluna luin artikkelin, jossa sanottiin d-vitamiinin puutoksen ehkä olevan yhteydessä ärtyneeseen suoleen. Luulen myös leukaihoni epäpuhtauksien johtuvan jonkun vitamiinin puutoksesta/rasvaisesta ruuasta/sokerista. Luulen päänahkani kuivuuden johtuvan sisäisestä öljyn puutteesta ennemmin kuin ulkoisen.

Olen huomannut ärsyyntyväni mitä ihmeellisimmistä asioista. Esimerkiksi veden juonti ja ikuiset laihdutuskuurit (vaikka itseni täytyy myös jatkaa laihtumista edelleen). Miksi asettaa joku tavoitelitramäärä päivälle veden suhteen, jos omaa nestetasapainoa voi tarkkailla ihan siinä, kun käy vessassa? Juo vettä, jos on nestehukan oireita tai tietysti mielellään muki vettä jo ennen kuin tulee oireita. Mutta miksi laskea? Saavuttaako sillä jotain ihmeellistä ja maagista, jos juo vettä päivässä enemmän kuin 1,5 litraa?

Minä join ennen vettä liikaa. En tiedä montako litraa, mutta liikaa silti. Sen tiesi siitä, että piti yöllä herätä vessaan. Sen seurauksena olin väsynyt joka päivä. Järkyttävä kierre. Päällä oli myös kova stressi, mikä ei parantanut vireystasoani.

Toinen on laihduttaminen mitä ihmeellisimmillä kitudieeteillä. Tiedän todella hyvin tunteen, kun syö liikaa päivästä toiseen ja sitten vaan lihoo. Siinä myös meni tosi kauan, että aloin mennä kohti vähempiä syömisiä. Nykyään syön varmaan puolet vähemmän kuin esim. vuosi sitten ja sekin jopa näkyy jossain:

Untitled

Niin, siitä dieettihommasta vielä.. että miksei voi vaan lisätä ruokavalioon kasviksia ja hedelmäisiä välipaloja? Ja lopettaa suklaan/karkin/lightlimsojen/sokerilimsojen/mehujen syömistä.

(Bonusärsytys: jossain blogissa puhuttiin eilen valkoisesta sokerista. Ei sellaista ole. Tai on, mutta ei sillä sokerin värillä ole mitään merkitystä sen kannalta, että se on sokeria.)

Alennusmyynnit.. Niin paljon odotin, mutta niin vähän löytämisen arvoista. Kun kävelin Stockan läpi ja tajusin Stockan alen olevan -30 %, mua ärsytti. Eikö joulun jälkeen kuuluisi olla vähintään -50 %, jotta jaksaa edes nousta sohvalta? Vaadinko liikaa? Olenko yksin tämän asian kanssa? Enkö ymmärrä, että Stockan kalliista hinnoista -30 % saattaa jopa olla aika paljonkin?

Illan viimeiset ärsytykset koskevat jälleen kerran samoja blogeissa törmättäviin asioihin. Kun joku bloggaaja kertoo laiskasti, ettei oikein jaksaisi avata tietokonetta. Mä en osaa samaistua siihen. Mä tiedän, että osa blogien suosiota perustuu just siihen, kun lukija pystyy samaistumaan. Siksi oon varmaan välillä niin hukassa koko blogi-identiteettini kanssa, kun en vaan oo niin kuin muut. Mun mielestä tietokoneen avaaminen on parasta joka päivä. Mun välilehdet on täynnä kiinnostavia asioita: twitter, bloglovin, eri blogeja, oman blogin tilastot, face, netflx..

Untitled

Ja sitten se toinen perinteinen, josta selviää, etten ole kuin muut. Joku bloggaaja aloitti tekstinsä tänään sillä, että on ollut vissiin kivaa, kun kamerassa ei ole yhtään kuvia. Sehän se onkin se mittari ajanvieton kivuudelle? Ei mun elämässä. Mitä enemmän mun kamerassa on kuvia, sitä kivempaa mulla on ollu. Rrrrrakastan valokuvaamista. Rrrrrrakastan tilanteita, jotka osaan tallentaa jokaisen hetken vaatimalla tekniikalla. Rrrrrakastan kauniiden hetkien taltiointia kauniisiin kuviin. Tässä elämässä on ollut 3 tilaisuutta tänä vuonna, joissa en ole osannut kuvata ja syy sille ei ole ollut ilonpito pelkästään vaan se, etten ole vain tiennyt mitä ja miten kuvata. I love me -messut, Indiedaysin blogipäivä ja omat blogibileet alkukuusta.

Mietin eilen illalla tavoitteellista bloggaamista verrattuna kuvien ja tekstin räiskimistä ajattelematta. Että kyllähän niissä vähän eroa on ja että voihan siitä tavoitteellisesta bloggaamisesta jopa kehittää stressin, jos vaan haluaa. Eikö se kuitenkin ole homman juju! Kun bloggaaja nauttii tekemisestään, nauttivat lukijatkin? Toisekseen juju on myös siinä samaistumisessa sekä inspiroitumisessa. Luulen, että kuulun johonkin yhteen yksinäiseen prosenttiin näiden omien mieltymysteni kanssa. Että te lukijat pystytte samaistumaan ennemmin niihin bloggaajiin, jotka tykkäävät tietokoneesta kansi alhaalla ja kamerasta, kun se on laukussa. Vai? Loppujen lopuksi, mitä väliä? Yleensä asiat, joista ärsyyntyy, ovat turhia. Ärsyyntyminen estää ihmistä toimimasta parhaalla mahdollisella tavalla.

Untitled

Sellasta tänään. Kovin on ollut ärsytyksiä, mutta ihan kiva päivä mulla on oikeasti ollut. Kävin siellä optikolla ja pistin uudet lasit tilaukseen. Löysin Cubuksesta uudet housut, jotka ovat kokoa L (luulin, että XL on kohtaloni) ja pupu on tänään saanut olla koko päivän vapaana. Tykkään myös Uudesta Sherlockista ja mua nauratti, kun osasin samaistua siihen miksi Sherlockia pikkujäynät naurattivat. Tiedän just sen kujeilutunteen! Ja sen, kun nauraa omaan partaansa eikä sitä kujeilun kohdetta naurata yhtään. Oma nokkeluus, paras nokkeluus ;)

2 kommenttia :

  1. Me olemme kaikki yksilöitä vaikka monesti ajattelu helposti onkin "minä ja muut" tasoa. Itsekin löydän itsestäni piirteitä joiden takia minun on vaikea ajatella kuuluvani tiettyihin ryhmiin (=muut). Mutta kun zoomaa ajattelun tarpeeksi kauas, niin alkaa yhteneväisyyksiä löytyä. Veikkaan, että sinulla ja minulla on enemmän yhteistä kuin sinulla (tai minulla) ja perulaisella alpakkakasvattajalla. Tämä on jännä ilmiö, että ihmisistä on nykyään luontevampaa etsiä eroja kuin yhteneväisyyksiä itsensä ja muiden välillä. Onko tärkeämpää kokea olevansa yksilö kuin tuntea yhteenkuuluvuutta? En osaa sanoa. Minusta tuntuu, että tämän ajattelutavan vuoksi ihmisten on vaikeampaa suvaita eri kulttuureista tulevia ihmisiä, koska jopa saman kulttuurin/sidosryhmän sisällä keskitytään tietynlaiseen kategorisointiin ja jopa diskriminointiin. Tulipa tästäkin melkoinen vuodatus mutta kirjoituksesi pisti minut ajattelemaan.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista :)

    Nuorempana (ja ennen älykkään ystäväni tapaamista) mulla oli tapana ajatella nimenomaan "yleisesti", yleistää, etsiä yhtäläisyyksiä toimintamalleista ja ajatella kovin mustavalkoisesti. Esim. että kaikki lapualaiset ja härmäläiset voi sanoa naamatusten mitä vaan hienoa, mutta kun selkänsä kääntää, supistaan jo aivan muuta. (Älykäs ystävä on opettanut epäsuorasti, ettei mitään asioita voi yleistää tällä tavalla..)

    Ennen vanhaan tuo yhteenkuuluvuus oli tärkeää, vaikka ainahan suvuissa oli se joku musta lammas. Nykypäivänä nimenomaan ollaan yksilöitä, vaikka uskon jokaisen ihmisen kaipaavaan sitä yhteenkuuluvuutta ja eroavaisuuksien lisäksi etsivän myös yhtäläisyyksiä. Kuten mää mun Instru-myyjästä, hänen aivonsa taitavat toimia aika samalla tavalla kuin mun, koska nauroimme yhdessä samoille asioille. Tällaiset kohtaamiset ovat tärkeitä :) Niistä tietää, ettei ole yksin omien omituisten aivojensa kanssa.

    Onkohan sitten niin, että monelta ihmiseltä on jäänyt se älykäs ystävä tapaamatta ja he edelleen pystyvät yleistämään juuri eri kulttuureista tulevat ihmiset tiettyihin muotteihin? Että ne kaikki maahanmuuttajat nyt ovat pahoja jne.

    Mielenkiintoinen aihe tämä! Nyt on pakko lopettaa ajattelu ja lähteä suorituslinjalle! Pupu pitää saada häkkiin puolessa tunnissa (enkä tiedä missä se on) ja itelle meikit naamaan, huh!

    Ps. erilaiset aivot saattavat omalla kohdallani olla ihan vaan ADHD-aivot. Ilmeisesti aika usea ADHD ajattelee normaalien ihmisten mielestä eri tavoin asioita.

    VastaaPoista