lauantai 31. joulukuuta 2016

Kevyempänä kohti uutta vuotta

Historiani pitkätukkaisena: mulla on aina ollut pitkät hiukset lukuun ottamatta yhtä kertaa lapsena. Olin silloin neljännellä luokalla, kun vinguin äitille niin kauan, että hän kyllästyi ja sain käydä leikkauttamassa polkkatukan. Oi sitä riemua! Minusta polkkatukka sopi mulle hyvin, mutta sen jälkeen en enää jaksanut käydä uudestaan samaa taistelua ja vuodesta 1994 mulla on ollut enemmän tai vähemmän pitkät hiukset.

Ne olivat silloin aikoinaan suorat, sileät, kiiltävät ja erittäin paksut. Sellaiset, että naureskelin shampoomainoksille päin naamaa, koska eihän millään pesuaineella saa täydellisiä hiuksia (jos joku maahantuoja on tästä eri mieltä, otan toki vastaan tuotenäytteitä).

2000-luvun alkupuoliskolla jonain kesänä olin käynyt juuri kastautumassa kuumana kesäpäivänä Lappajärvessä. Kävelin heinikkoista kinttupolkua takaisin sivistykseen Lypsinmaassa ja ihmettelin kuinka mun etutukka oli märkänä alkanut kihartumaan yhtäkkiä. Silloin ymmärsin saaneeni jostain syystä ne aina lapsena himoitsemani luonnonkiharat. En vieläkään oikein tajua miten luonnonkiharat voivat tulla vasta aikuisiällä, kun kaikilla lapsena tuntemillani ihmisillä ne olivat heti.

Kesällä 2005 hiukseni olivat kauhean pitkät, painavat, kärsineet lukuisista värjäyksistä ja muutenkin todella ruman punertavat. Punainen väri haalistuu aina rumaksi. En enää naureskellut shampoomainoksille, mutta en myöskään edelleenkään uskonut niihin. Olin kesätöissä Alajärvellä postinjakelussa ja erään työpäivän päätteeksi kävelin postia vastapäähän sijainneeseen kampaamoon. Istuin tuoliin ja pyysin leikkaamaan lyhyemmäksi. Edellinen asiakas kauhistui ovella "mä en ikinä leikkaisi, jos mulla olisi tuollaiset hiukset". Joo etpä ajattelin ja annoin mennä. Sinä kesänä mun hiukset olivat ihanan kevyet ja melkein jopa kiharat. Ne jaksoivat lainehtia, koska eivät painaneet enää tonnia.

Nyt 10 vuotta myöhemmin olin onnistunut kasvattamaan taas ihan yhtä painavat, paljon kärsineet ja haalistuneet punaiset hiukset. Päänahkani on ollut ärsyttävä jo pitemmän aikaa, mutta syksyn värjäykset paransivat sitä, kun se nosti hiusta vähän. Jo joulukuun alkupuolella mietin, että ei hitto, pitäisköhän leikata. Unohdin ajatuksen kuitenkin silloin. Kun ajatus tuli uudestaan päähäni jouluaattona, tiesin, että niin on tehtävä. Varasin heti tiistaina ajan ja torstaina istahdin pinkkitukkaisen Petran tuoliin.

Ilmoitin Petralle ilouutisen: saat leikata nämä ja keksi joku väri.

IMG_5418

Näin siinä sitten kävi. Näyttävät kuvassa aika punaisilta ja kyllähän se sieltä läpi vähän puskeekin, mutta enemmän ruskea se on kuitenkin.

IMG_5573

Pääni on ihanan kevyt nyt. Olen ihan varma, että kaikki niskajumitkin katosi hiusten lähtemisen myötä. Tän kanssa on niin helppo olla.

En ole koskaan ajatellut pitkien hiusten olevan vaikeat, mutta nämä ei jää kainaloihin kiinni, niitä ei tarvitse onkia takin sisältä ja jos laittaa pään alaspäin, näkee varpaansa heti. Lisäksi sellainen lyhyt ponnari on mun mielestä ihan ylisiistin näköinen. Enkä malta oottaa millaiset kikkarat tulee, kun pesen nämä ja ne saavat kuivaa itsekseen.

Näinpä siis taas lähdetään uudella tukalla uuteen vuoteen!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti