torstai 13. huhtikuuta 2017

FC Inter - RoPS 12.4.2017

Eilen oli jotenkin hassu fiilis. Arjessani oli sama tuttu kaava viime vuodelta taas yhtäkkiä pitkän tauon jälkeen. Töistä kotiin, hetki sohvalla, naaman maalaus, kamat kasaan, Veikkausliigan kuvauspassi kaulaan ja Veritakselle.

Olin kaikkea muuta kuin valmis palaamaan stadionille, vaikka mulla on ollut puoli vuotta aikaa työstää omaa jalkapallomaailmaani. Ei mikään aika varmaan koskaan riitä ja tämäkin on asia, joka on vain kohdattava pää edeltä.

Viittaan nyt tunteisiin, joita koin viime vuonna Interiä kuvatessani. Ensin se oli hemmetin tylsää, koska jalkapallo oli tylsää. Interin faneilla meni hermot ennen mua ja kun heillä meni hermot, mulla meni hermot. Olen kaksi kertaa lähimenneisyydessäni kokenut "se oli tässä" -fiiliksen, joista eka liittyi erääseen henkilökohtaisen elämäni käänteeseen ja toinen se yksi tietty Interin matsi, jossa suutuin. Sitten tuli vielä Turun derbyt kruunaamaan kaiken. Kyyneleet on ehkä kuivattu nyt, mutta mieli ei unohda.

Pitkä talvi on mennyt mukavasti kuvatessa sitä toista turkulaista jalkapalloseuraa, minkä vuoksi en mitään kovin suurta meteliä ole pitänyt Veikkausliigan alkamisesta. Mun jalkapallokausi alkoi jo tammikuussa ja nyt on kuitenkin jo huhtikuu.

Silti tykkään, kun Veikkausliiga alkoi. Kukapa ei tykkäisi pääsarjatasosta? Haluan kuvata Veikkausliigaa ja täällä Turussa se tarkoittaa tälläkin kaudella Interiä. Mä olen yrittänyt miettiä mikä on mun lähestymistapa Veikkausliigan kuvaamiseen Turussa ja tässä viikon sisään päätin kuvata henkilökohtaisten motiivieni mukaisesti, kuten kaikilla aiemmillakin kausilla. Jokainen matsi täytyy siis punnita erikseen.

Eiliseen Inter-RoPSiin lähdin kuvaamaan molempia joukkueita. Olen monta kertaa sanonut, ettei ole mahdollista kuvata molempia joukkueita, mutta kuvaajana kehittymistä kai sekin on pystyä siihen. 






Tifosta en taas vaihteeksi saanut kunnon kuvaa, koska olin liian lähellä. Seuraavassa kuvassa erään kuvaajakollegani hienot kengät! Itsellänikin oli New Balancet jalassa, tietysti!








En jotenkin ole tottunut Interin maalihaleihin. Ne ovat minulle yhtä vieraita kuin poro beduiinille. Eilisessä matsissa niitä nähtiin niin monta, että jonkun kuvista oli pakko onnistua.

















Inter pelasi jotenkin ihan erilaista jalkapalloa kuin vuosi sitten. Nyt se oli jalkapalloa, jota kuvatessa ei tullut tylsää. Mielestäni onnistuin näissä kuvissa myös jopa aika hyvin kuvaamaan tasapuolisesti molempia jengejä.













Tarkennus toimi kai niin kuin ennenkin. Jotkut kuvat vaikuttivat ainakin matsin alusta epätarkoilta, mutta se saattaa olla jotain, mikä on ollut olemassa jo aiemminkin. Sitä vaan tulee joskus hetkiä, kun huomaa jotain, korjaa sen ja näin pääsee taas tapahtumaan kehitystä.

Eikö näytäkin kuvat ihan eri maailman meiningiltä, kun on täysi katsomo taustalla? Osa kuvista osui sellaisiin kohtiin, ettei ollut tyhjiä penkkejä ja juuri sitä tavoittelin toisella puoliajalla enemmän.

Matsia kuvatessa mietin kuinka hyvä on ottaa neutraali, täysin puolueeton kanta näihin Veikkausliigamatsien kuvaamiseen. On tavallaan todella helpottavaa kuvata välillä ilman mitään tunteita, vaikka toisaalta pelkään, että se tunteettomuus alkaa näkyä kuvissa? Voiko se näkyä? Eihän se ennenkään ole näkynyt vaan nimenomaan kuvissa on ollut fiilistä? Vaikuttaako se teidän mieleen millä fiiliksellä katsotte kuvia, jos tiedätte, ettei valokuvaaja ole ajatellut oikeastaan yhtään mitään? Olen vain kerrankin seurannut palloa välittämättä kuka siihen koskee.

FC Inter - RoPS 6-2.

2 kommenttia :

  1. Eikö sun pitänyt jatkossa kuvata jarruraitoja ykkösessä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan alunperin mun piti olla puolueeton turkulaisten seurojen keskellä, joten kuvaan kaikkea pääsarjatasosta vaikka kutoseen, jos huvittaa.

      Poista