torstai 29. kesäkuuta 2017

Vakiopaikka Seinäjoella

Jos Seinäjoen Coffee Housella olisi korvat, se olisi kuullut minun ja Hannaticin monet vaiheet elämistämme vuosien aikana. Jos sillä olisi suu, se olisi huokaillut moneen kertaan kuinka nämä tytöt jaksavat istua täällä mochaccinolla 3 tuntia joka kerta. Ja kuinka ne jaksavat joka kerta laulaa mochaccino mochaccino oli kunnon mies ja nauraa päälle, jopa vielä vuonna 2017.

Kyllä sitä vaan jaksoi ja jaksaa edelleen.

Kun asuin Seinäjoella, meidän vakiopaikka oli Coffari. Me juotiin siellä aina mochaccinot. Jos lähdettiin tallille, katsomaan futista tai futsalia, aina haettiin mochaccinot mukaan. Mihinkään ei ajettu metriäkään ilman mochaccinoa. Meidän kuvatkin blogiin oli lähes aina otettu Coffarissa tai ainakin siinä ulkopuolella jossain.

Nyt vuonna 2017 Seinäjoella on jo muitakin suosittuja kahvipaikkoja, joten Coffari ei aina ole ensisijainen valinta. Silti me kerkesimme käymään siellä, kun viimeksi olin Seinäjoella ja ai vitsit kuinka kotoisa olo tuli! Piti ihan ottaa kuvatkin kuin ennen vanhaan!




Harmittaa vähän, kun Turussa ei keskustassa ole enää Coffee Housea, vaikka täällä tietysti onkin monia muita hyviä kahviloita. Silti joskus olisi kiva istahtaa juuri Coffariin mochaccinolle, vaikka tuntuu, että nimenomaan Seinäjoella mochaccino maistuu parhaalta!

Harmittaa ehkä myös vähän, ettei me koskaan hankittu S-ryhmältä jotain sponssisopimusta Coffariin, koska ollaan mainittu se blogeissamme aika monta kertaa 😂  Mainonta olisi ainakin ollut hyvin luonnollista, koska Seinäjoen Coffee House oli meille kuin oma olohuone 😄  Onneksi se on edelleen olemassa ja siellä pääsee vähintään kerran vuodessa käymään. S-ryhmä: ette sitten ikinä lopeta Seinäjoen Coffaria, ok?!

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Voiko siivoamiseen jäädä koukkuun?

Olin teininä se tyttö, jonka ollessa poissa kotoa (todennäköisesti tallilla) kävivät pikkuserkut (jotka olivat myös hyviä ystäviäni) siivoamassa sottapyttytytön huoneen. Parikymppisenä olin se tyttö, joka yritti pitää huushollin siistinä ja onnistuikin siinä muuten, mutta vaatteita pursuili joka puolelta eivätkä ne oikein tahtoneet pysyä kaapissa asti. Eivätkä ne kyllä oikein edes mahtuneet kaikki sinne. Lähempänä kolmeakymmentä olin se nainen, joka ruokki kaikin tavoin omaa laiskuuttaan ja kodinhoito oli viimeinen mielessä ollut asia. Vähän myöhemmin olin se nainen, jonka kotona oli täysi kaaos eikä aikomustakaan tehdä asialle oikeastaan mitään. Oli paljon muita asioita, jotka piti hoitaa ensin. Kuten työ ja oma jaksaminen.

Kaikkina näinä aikoina olin se nainen, joka puhui ja kirjoitti siitä kuinka taas pitäisi siivota. Aina pitäisi siivota. Ihmiset ovat läpi mun elämän huomautelleet siitä kuinka mun ehkä pitäisi siivota, vaikka välillä olin kyllä siivonnutkin.

Ajattelin kateellisena niitä ihmisiä, jotka ovat siivoushulluja. Järjestelmällisiä ja niitä, jotka osaavat laittaa tavarat paikoilleen. Minä en ole näistä mikään muu kuin järjestelmällinen, mutta sekin hyvin harvoissa ja valituissa asioissa.


Tuuli Kaunisluonnon vetämässä Unelma itsestä -valmennuksessa yhtenä osiona on kodin raivaus. Olen miettinyt mistä Tuuli mahtaa tietää, että yksi meidän kaikkien valmennukseen hakeutuneiden perisynti on fyysinen sotku.

Minä en valitettavasti ole niitä ihmisiä, jotka tekevät valmennusten juttuja siltä istumalta vaan haluan aina kypsytellä ajatuksia kuin parastakin (kerma)juustoa. Haluan tehdä asiat sitten, kun on sen aika.

Ymmärsin kuitenkin heti, mitä kodin raivaamisella haetaan. Kun on siistiä, omat ajatuksetkin sekä ennen kaikkea oma tekeminen on helpompaa. Ei tule turhaa stressiä sotkusta ja pystyy keskittymään elämiseen sen sijaan, että miettisi vain siivoamista. Tähän kohtaan faktatieto: sotkuinen koti altistaa stressille.

Toinen asia, jonka Tuulilta opin, oli itselle puhuminen. Ei pidä ajatella, että pitäisi vaan pitää tehdä!


Se, ettei omat vaatteet ole samassa paikassa Konmari-ajattelun mukaisesti, antaa itselle epämääräisen kuvan siitä, mitä kaikkea omistaa. Minusta on usein tuntunut, etten omista yhtään mustaa t-paitaa enkä varsinkaan sukkia, mutta auta armias, kun kannan kaikki omistamani t-paidat samaan läjään. Totesin juuri hetki sitten omistavani ainakin 3 kunnollista mustaa t-paitaa. Omistan myös niin ison kasan erilaisia ja eri värisiä toppeja, etteivät ne oikein mahdu siihen laatikkoon, jonka niille olen osoittanut.


Päätin ennen kesälomaa alkaa siivota. Aloitin koko tilanteen ratkaisevasta paikasta, pirunpesästä, salaisuuksien kammiosta jne. Arvaatteko mistä? No vaatehuoneesta. Kävin laatikot läpi ja asetin niihin vaatteet takaisin karsien samalla muutamia yksilöitä pois. (Nykyään, kun näen erästä neitokaista, hänellä on pelkästään multa saamiaan vaatteita päällä 😅)


Eilen, kun tulin töistä, en painellut suoraan sohvalle vaan kävin makuuhuoneen lipaston kimppuun. Heitin vaatehuoneeseen lipaston päältä loput vaatteet ja sijoitin sukat sun muut itse lipastoon. Makuuhuoneesta tuli heti paljon avaramman ja rauhallisemman oloinen.

Tänään jatkoin operaatiota osittain eteisessä ja osittain konehuoneessa, jossa tehtävää riittää vähän liikaakin. Meidän konehuone on miehen valtakuntaa ja hänelle ei sinänsä ole väliä ympäristöllä, kunhan sinne mahtuu tietokone ja tuoli. Voitte varmaan kuvitella. Tyhjiä pulloja olen löytänyt ties mistä (kirjoituspöydän alta, kenkälaatikosta..) ja omia vanhoja papereitani olen yrittänyt lajitella, kunnes takareidet alkoivat täristä kumartelusta.


Ja vaikka tämä konehuone, jossa nytkin istun, on edelleen ihan hirvittävässä kunnossa, täälläkin olevinaan näyttää jo siistimmältä. En yhtään tykkää tämän huoneen jäljellä olevista projekteista (tyhjät pahvilaatikot, papereita), mutta aion silti käydä tämän kimppuun huomenna.


Aion tehdä tästä kämpästä samanlaisen kuin se oli tänne muuttaessa, siistin ja avaran. Haluan jäädä 1,5 viikon päästä lomalle niin, että mun loman tavoite ei ole siivota ja raivata! Nyt vihdoin ja viimein alan tajuta juhannus- ja joulusiivouksen ideankin. Pelottavinta on se, että olen tainnut nyt vähän jäädä koukkuun siivoamiseen ja järjestelyyn. Mahtaako olla hetken kestävä vaihe tämä vai olenkohan samaa mieltä vielä kuukauden päästä? Haluatteko kuulla siivouskuulumisia joskus myöhemmin? Millainen sottapytty sää ite oot?

Ps. Kyse tässä kaikessa on oravanpyörästä: kun ei tee mitään, aina väsyttää ja kun tekee/liikkuu, ei ikinä väsytä. Vähän kuin viisas äitini sanoi joskus: mitä enemmän nukkuu, sitä enemmän väsyttää (viittasi päikkäreihin).

maanantai 26. kesäkuuta 2017

FC Inter - KuPS 21.6.2017

Kävin viime viikon keskiviikkona kuvaamassa pitkästä aikaa Veikkausliigaa täällä Turussa. KuPSissahan pelaa tällä kaudella Interistä aiemmilta vuosilta tuttu Solomon Duah eli Solmu, jonka kanssa mulla on yksi yhteinen harrastus: suklaa ja kaikki muu makea. Solmu on se jätkä, joka söi vuoden 2016 Veikkausliigan media-avauksessa jäätelöitä enemmän kuin kukaan. Jännä juttu, ettei tänä vuonna media-avauksessa jäätelöitä pahemmin näkynyt, krhm.

Jos Solmulla ei olisi ollut pelilupaa keskiviikon peliin, en todennäköisesti olisi raahautunut paikalle. Juuri tuona keskiviikkona mua väsytti enemmän kuin pientä jyrsijärotuista eläintä. En meinannut ensin viitsiä ottaa edes Sigman putkea mukaan, mutta parin tunnin sohvaloikoilun jälkeen nostin itseni ylös ja tuumasin, että jos kerran menen ja otan kuvia, otan ne kunnolla. Niinpä vaihdoin 70-200:n Sigmaan ja otin monopodin mukaan.


Ja kunnolla tosiaan otinkin sitten kaikki otokset.













En vielä silloin kuvatessa täysin pystynyt arvioimaan kameran näytöltä kuvien tarkkuutta, mutta kyllähän nämä nyt paljon parempaa jälkeä ovat kuin aiemmat tänä vuonna! Näitä voi alkaa jo sanoa tarkoiksi! Olin niin onnellinen keskiviikkoiltana pelin jälkeen kotona, kun vihdoin ratkaisin tämän asian!

Kyse oli juuri siitä, mitä kaikki viisaat lähistölläni puuhailevat valokuvaajamiehet sanoivat: Sigman zoomi on niin pitkä, että se vaatii monopodin. 600 millimetrissä näkyy kaikki heilahdukset niin helposti.

Hassuinta tässä on se, että juuri jossain toissaviikon matsissa puhuin jonkun kuvaajakollegan kanssa kuinka monopodi on ihan tyhmä, kun se rajoittaa liikaa liikeratoja. Ja mitä vielä? Sain tästä interkupsista ihan erilaisia kuvia kuin ennen. Kaikki toistensa yli pomppivat miehet osuivat etsimeen, vaikka yleensä missaan ne aina. Pääpuskukuva ekalta puoliajalta on ihan erilainen kuin mitkään tätä ennen.

Luulen, että rakastuin kuvaamiseen jälleen kerran uudelleen. Jos se suinkin on mahdollista.



Tiedättekö kenen putki siinä pöydällä? Legendaarisen Tammisen Juhan! Hän on mies, joka tietää ennen matsin päättymistä kuinka siinä matsissa käy ja joka pystyy puhumaan samalla, kun ottaa kuvia. Jos kuvattava matsi on tosi tylsä, voi Juhan kanssa lörpötellä kentän laidalla pesäpallosta.













Tässä nuori Nissinen teki juuri ensimmäisen liigamaalinsa!





Siitä melkein tuli KuPSin voitto, mutta heti tuon maalin jälkeen Inter pääsi rankaisemaan tekemällä myös maalin. Tasapeli ei pal hymyilyttänyt sitten enää. Itselläni ei sinänsä ollut ajatusta kumman pitäisi voittaa vaan kerrankin pääsin kuvaamaan puolueettomana. Se tuntuu ihanalta välillä.

Muutenkaan ei ole mitään pahaa sanottavaa tällä kertaa oikeastaan mistään, sillä en kuullut yhtäkään paskahuutoa katsomosta kentälle. Ei tarvinnut vihata mitään, kuten Seinäjoella kävi. Kaikin puolin hyvän mielen matsi tämä minulle itselleni ja hyvä niin.


Coulibaly näyttää pyllyä lopputulokselle.

FC Inter - KuPS 1-1.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Juhannus uusissa maisemissa

Joko siellä toisella puolen ruutua on juhannuksesta selvitty kotiin asti vai olitko kotona muutenkin koko keskikesän juhlan ajan? Minä olin pari yötä mökillä saaristossa ja jo eilisestä asti kotosalla. Olin eilen niin väsynyt, että taisi ihan hyvään aikaan tapahtua tuo kotiutuminen.

Tämä oli mun toinen juhannus meren äärellä Turun saaristossa. Viime vuonna enemmän Naantalin suunnassa ja nyt sitten täällä Turussa päin. En ollutkaan vuoteen taas ollut veneessä ja sen kyllä huomasi. Pieni vene isossa meressä hurjassa vastatuulessa - ei ihan heti meikäläisen mukavuusaluetta. Melkein lähti nenäkin irti!


Perjantaina heti aamusta mökin isäntä halusi esitellä Airiston ja niinpä jouduin taas veneeseen. Ei tuullut paljon, mutta kaikista muista veneistä tietysti tuli aaltoja, eww.

Olihan se Airisto kyllä hieno! Isoja purjeita horisontissa vastavalossa, vesi meren väristä ja eri lajin lintuja siellä täällä.

Mukava reissu, mutta mukava oli päästä takaisin maallekin, höhö! Tarvisi varmaan veneillä vähän useammin kuin kerran vuodessa, jotta tottuisi ja nuo tietyt meriosuudet tulisi tutuiksi.


Loput perjantaista menikin aika pitkälti syödessä, juodessa ja ihmisten kanssa jutellessa. Mietin siinä ruokaa mättäessäni, että tavallaan on hyvä, jos ihmiset syövät juhlapyhinä normaalista poiketen ja enemmän kuin yleensä. Osaa sitten arkena syödä hieman hallitummin.

















Jouduin illalla vielä kerran vesille, kun tuon saaren kaikilla asukkailla on tapana tietyllä kellonlyömällä sitoa veneet toisiinsa ja seilata koko saaren ympäri. Yksi vetää ja muut lipuu. Ennen vanhaan kuulemma ollut tapana myös laulaa, mutta tämä meidän venepossujuna ei sitä tehnyt. Papinsaaressa oltiin kytiksellä ja kun olimme kohdalla, he huusivat yhteen ääneen hyvää juhannusta.

Myöhemmin mentiin vielä katsomaan naapurimökille kokkoa. Aikamoinen roihu siitä tulikin ja samalla kulotettiin vähän nurmikkoa. Onneksi ei ollut sen kuivempaa, muuten olisi pitänyt pelastautua mereen.


Juhannuskokon perimmäinen idea on pitää pahat henget loitolla, aivan kuten pääsiäiskokonkin. Vaikka idea kokoissa on sama, musta juhannuskokko tuntuu silti tosi oudolta. Kai tähän silti joskus tottuu vielä?

Mä otin juhannuksen rentoutumisen kannalta ja siinä kyllä taisin onnistuakin. Veden äärellä oleminen rauhoitti ja emäntien leipomat piirakat maistuivat! Tästä on hyvä jatkaa pari viikkoa töitä ennen kesälomaa!