torstai 19. lokakuuta 2017

Loppuviikon ohjelmaa

Nappasin just buranan naamaan ja asensin villasukat jalkaan. Olen hautautunut sohvalle viltin alle enkä ajatellut nousta tästä hetkeen. Huomenna ja lauantaina ei todellakaan ole aikaa makoilla sohvalla, joten täytyy tänään ottaa ilo irti.

Lauantai. En tiedä miten lähestyisin tuota päivää, jonka toivoisi olevan erittäin kaunis ja tuovan hyviä asioita sille ihmisjoukolle, joka on sen ansainnut. Vaikea vain tietää etukäteen kuka on ansainnut eniten mitäkin, vaikea uskaltaa toivoa mitään, lauantaina todennäköisesti on vaikea hengittää ja olla.

Huomenna en onneksi ehdi miettiä lauantaita. Olen töissä viiteen asti, ajan sieltä suoraan Kaarinassa käymään ja sitten olisi vielä tarkoitus mennä kuvaamaan e-urheilua Artukaisiin.






Tänään kävin Artukaisissa jo vähän ihmettelemässä lanimeininkiä. Täällä Turussa on siis tänään alkanut pelitapahtuma Grail Quest ja kävin hakemassa pressipassin sekä tietysti kiertelemässä paikat läpi heti, kun vaan töistä pääsin.



Aika hauskaa nähdä Turussa tällainen pelitapahtuma ja ihan oikeaa e-urheilua. Jos mun pitäisi valita futiksen rinnalle joku toinen laji, jota kuvaisin, se toinen laji olisi e-urheilu. Huomenna pääsen tosissaan kokeilemaan millaista se voisi olla.

Tietokoneiden keskellä kulkeminen on onneksi luonnollisempaa mulle kuin futiskentällä pyöriminen, sillä olenhan itsekin hieman nörtti. Ne, jotka ovat seuranneet blogiani jo aikojen alusta, tietävät mun pelitaustan, mutta uudemmat seuraajat ovat autuaan tietämättömiä tästä pienestä sivupolusta elämässäni. Täytyy kertoa tästä lisää sitten, kun postaan Grail Questista joskus ensi viikolla.

Päänsärky ei ilmeisesti halua hellittää, joten pakko vaipua makuuasentoon kunnolla. Olisi ollut mukava höpötellä enemmän, mutta nyt ei taida irrota enempää, höh! Palataan asiaan sunnuntaina tai maanantaina, riippuen siitä onko isotkin bileet lauantaina.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kosmetiikan sekakäyttäjä

* postaus sisältää mainoslinkkejä

Mua alkoi ahdistaa joskus kesällä tosi paljon kosmetiikkajutut. Tai lähinnä ajatus siitä mitähän kaikkia myrkkyjä mahdan tunkea iholleni, josta se sitten imeytyy meitsiin ja toisaalta mitä kaikkea mahdan huuhtoa shampoon, hoitoaineen ja erityisesti suihkusaippuan mukana viemäristä alas.

En kuitenkaan ole luonteeltani tarpeeksi utelias ja kiinnostunut tällaisista asioista, sillä etenen näidenkin suhteen hieman hitaasti. Askel eteen ja sitten pari taakse, kunnes taas voin mennä yhden eteen.

Ja vaikka haluaisinkin ehkä vaihtaa suurimman osan käyttämästäni kosmetiikasta luonnonkosmetiikkaan, en tiedä luonnonkosmetiikastakaan tarpeeksi (pitäisi lukea enemmän alan blogeja!!) ja toisaalta: tämän syksyn asia numero 1 on ollut löytää ihan mistä vaan kosmetiikasta iholleni sopivat aineet. Ei ole ollut mikään helpoin homma.

En ole kai koskaan aiemmin yrittänyt ymmärtää ihoani. Joskus 10 vuotta sitten kosmetiikka-alan kaupassa asioidessani mulle selvisi mun ihon olevan pintakuiva. Silloin se ehkä juu oli, mutta viime vuodet musta on tuntunut, että se on enemmänkin rasvoittuva. Tiedä sitten onko se oikeasti ollutkin koko ajan vain kuiva. Olenhan minä joskus aikoinaan saanut ruusufinnidiagnoosinkin, mutta jotenkin en suostu hyväksymään sitä vieläkään vaan uskon sinnikkäästi siihen, että sille on joku oikea syy miksi mun iho kiukuttelee joka kevät ja syksy.

Yksi on varmaa tällä hetkellä: se on herkkä. Se reagoi vuodenaikojen vaihteluihin, ympäristöön ja erityisesti väärään kosmetiikkaan.


Kun palasin kesälomaltani töihin, leukani villiintyi ja siinä kasvoi kaikenlaista tulehtunutta paukuraa. Olin tuskastunut ja ahdistunut, mutta luin jonkun blogin kommenttiboksista pihkasalvasta, ostin sitä ja tadaa: sain tulehtuneet asiat paranemaan. Kunnes tuli taas vähän lämpöisempi keli ja iho-ongelmat alkoivat palailla. Olin siinä vaiheessa yrittänyt keksiä oikeaa kosteusvoidetta, mutta sitä ei vaan tuntunut omista varastoista löytyvän. Lumenen Sisu jäi jotenkin liian vaisuksi ja The Body Shopin sorbetti ei todellakaan toiminut enää syksyllä.



Hullareiden aikaan poikkesin The Body Shopissa ja pätevä myyjätyttö sai minut ostamaan Aloe Vera -sarjan putsarin sekä päivävoiteen. Kokeilin niitä ensimmäistä kertaa viikonloppuna ja tietysti rakastuin. Luulen tuon Aloe Vera -voiteen olevan nyt ensimmäinen, joka kosteuttaa, mutta ei tee nenästä rasvaista eikä se nyt ainakaan parin päivän käytön jälkeen ole ärsyttänyt leukaa. Päin vastoin, tuntuu, että se parantaa.

Tämän viikon luottotuotteeni ovatkin siis tässä:


Yöksi olen laittanut Lumenen Valo Arctic Berry Cocktailia ja voiteeksi päälle Sisua, kun sitä mulla vielä on. Haluan kuluttaa sen pois, jotta voin ostaa jotain järkevämpää tilalle. Garnierin kasvovesi tuntuu sopivan iholleni todella hyvin 👌

Innostuin tuosta The Body Shopista niin paljon, että haluaisin Aloe Vera -sarjasta myös yövoiteen ja lisäksi The Body Shopin joulukalenterin!! En ole vielä koskaan omistanut kosmetiikkajoulukalenteria, mutta hitsi sellainen olisi kiva!! Onko teillä ollut? Entä kuinka hyvin te olette kartalla omasta ihostanne mitä se haluaa vai oletteko tekin yhtä hukassa kuin minä?

maanantai 16. lokakuuta 2017

Siellä, missä on metsä, ei ole stressiä

Toteutin eilen jotain, mistä olen haaveillut jo pitkään. Tiedättehän tekin kuinka metsä rentouttaa ihmistä ja laskee stressitasoa välittömästi. Menin siis metsään eilen.

Täällä keskellä kaupunkia asuessa on jotenkin ollut tosi vaikeaa löytää oma metsä. Se risukko, johon voisi painella aina, kun elämä ja kiire kaatuu päälle ja vaikkei edes kaatuisikaan. Se ryteikkö, johon huutaa ja se vastaa.

Eipä sillä, että olisin kunnolla edes etsinyt. Ei ole ollut aikaa, vaikka juuri siksi se olisi pitänyt etsiä. 

Jos totta puhutaan, mua on aina vähän naurattanut termi polkujuoksu, mutta samaan aikaan olen haaveillut poluilla juoksentelusta. Havunneulojen peittämä joustava pohja, joka antaa vauhtia jokaiselle askeleelle - sellaiseksi minä polkujuoksun ainakin kuvittelen. Ympärillä lisää havuja, perkele.

Eilen en löytänyt polkujuoksumaastoa, mutta löysin palan itseäni. Sinne minä kuulun, metsään. Tämäkin piti tajuta ensin vieroittamalla itsensä maaseudusta. Vaikka en minä sitä koskaan tarkoituksella tehnyt, minä vain ajauduin kaupunkeihin ensin opiskelemalla Seinäjoella ja sittemmin muuttamalla Turkuun.

Oltiin mietitty joskus aiemmin jo erään rouvasnaisen kanssa metsäretkeä. Että otettaisiin kahvia ja evästä mukaan. Eilen sitten sattui sunnuntai, kun paistoi aurinko eikä ollut muuta ohjelmaa, joten niinpä päätimme toteuttaa retkemme.

Suuntasimme Vaarniemen portaille, kun niitä mulle täällä blogissa suositeltiin kerran ja pitihän ne nyt kokea sitten! Vaarniemi oli suosittu sunnuntaikohde eilen ja portailla joutui melkein odottelemaan omaa vuoroaan. Minuahan tämä ei toki haitannut, sen verran julmetuilta ne näyttivät alhaalta päin. Kuvia minulla ei tästä koettelemuksesta ole nyt tarjota, sillä rouvasnainen lähti kipuamaan niin päättäväisesti, etten viitsinyt huijata millään kuvaustauoilla.






Kyllä, päästiin ylös asti ja istahdettiin kalliolle nauttimaan auringosta, kahvista ja piparisuklaasta. Oli sen verran kova helle, että piparisuklaan syöminen siinä lämmössä tuntui hieman hassulta, mutta toki se kahvin kanssa meni hyvin.

Meidän piti palata takaisin samaa reittiä, mutta googletimme ja kävelimme lopulta eri reittiä metsän läpi Lemuntielle ja sitä kautta takaisin ihmisten ilmoille. Metsässä käveleminen oli tunnelmaltaan aivan erilaista kuin asfaltilla kipsuttelu. Teki mieli mennä takaisin.


 takki H&M - pöksyt Gina Tricot (niin vanhat, että niistä varmaan näkyy läpi) - kengät New Balance





Kunpa vain ehtisi useammin retkeilemään. Nytkin on taas viikonloppuna muita touhuja, mutta ehkä ensi viikolla taas kerkeäisi, jos vaan päättää niin! Vaarniemi on tosi hyvä rappustreenipaikka ja tavallaan jo lupasinkin lähteä juoksemaan noita rappusia tositarkoituksella joskus. Seuraavaksi täytyy etsiä se joku juoksumetsä.

Toivottavasti teidänkin stressitasonne laskee vain katsomalla näitä kuvia. Vielä parempi on lähteä sinne metsään edes vähän.

kuva meitsistä: mun metsäseuralainen

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

TPS - IF Gnistan 14.10.2017

Jokin on muuttunut. Eilen pelattiin TPS:n viimeinen kotipeli tällä kaudella enkä minä ole oikein osannut panikoida sitä. Viikko sitten olin hetken hieman surullinen, mutta sitten unohdin sen ja nyt eilisen pelin jälkeen tuntuu, etten vain oikein edes tajua eilisen olleen viimeinen kerta tänä vuonna, kun käyn Veritaksella.

Jotenkin mun kaikki huomio menee viikon päästä pelattavaan Honka-Tepsiin ja toisaalta mielessä käy vähän väliä eilinen OPS-Honka. Miten mikään futismatsi voi muka päättyä 0-10? Eikö OPS saanut Hongan miehiä kiinni, jotta olisi ehtinyt potkia koiville? Meillä Kupittaalla tehtiin myös eilen maaleja, saatiin kortteja ja silleen, mutta lopputulos oli sellainen ihan normaali, 3-1.

Ennen kuin provosoin itseäni liikaa, voitaisiin kai palata ihan alkuun. Siihen, kun porhalsin Veritakselle todella ajoissa ja kuvittelin sateen loppuvan ennen kolmea.

Kas näin.






Olin muutenkin ajatellut meneväni ajoissa tähän viimeiseen kotipeliin, mutta kun luin twitteristä myynnissä olevan sekä Ilun että Waltsun pelipaidat, halusin olla ensimmäisenä jonossa fanituotepöydän äärellä. Koska jäin tästä shoppailusta kiinni jo silloin paikan päällä blogini eräälle pitkäaikaiselle lukijalle, kerron nyt tosiaan ostaneeni toisen niistä paidoista. Arvaatteko te kumman?


Ei se sade vaan millään hellittänyt ennen peliä. Oli taas kaivettava laukusta sadesuoja kameralle, vaikka edelleen unelmoin sateen loppumisesta.

Ennen matsia kentälle marssivat San Siron sankarimiehet, joiden uroteko on itselleni tietysti hieman vieras, kun en ole mikään futis- ja TPS-ihminen ollut kuin vasta pari vuotta. Silti ne miehet siinä ja screenillä videokooste heidän huippuhetkistään sai jotenkin todella herkistymään. En tiedä tarttuiko se tunnelma katsomosta vai olenko ainoa, joka ei kestä Tumperon ilman kyyneleitä?



Seuraavaksi jo pakolliseksi muodostunut tuomarikuva.








Peli oli välillä ihmeen paljon Gnistanin hallussa, mutta niin vaan lopulta vieri pallo maaliin ekan kerran matsissa ja siitä se sitten onneksi vähän aukesi.






Tauolla A-junnut saivat ruusut ja minäkin kerkesin jopa tois puol kenttää kuvaamaan tätä tapahtumaa, vaikka olinkin vähän myöhässä.










Tämä oli Hyyrysen viimeinen kotipeli Tepsin paidassa ja yleisö kyllä kunnioitti sitä hienosti.



72 minuutin kohdalla tajusin Jampan puuttuvan kentältä ja samaan aikaan huomasin hänen olevan tulossa vaihdosta kentälle. Olin koko pelin ajan vain keskittynyt siihen miksei Waltsu ole ollenkaan kokoonpanossa ja tämä muuten on vieläkin selvittämättä.

90 minuutin kohdalla poistuin kuvauspäädystäni ja tietysti heti sen jälkeen Ilu päätti vielä tehdä maalin. Jos olisin jäänyt päätyyn, olisin saanut kunnon tuuletuskuvat.




Lopussa meinasi kyllä jännittää, mutta onneksi voitto kuitenkin napsahti sieltä. Laurikainen sanoi pressissä Honka-Tepsistä, että sitten nähdään kenen kantti kestää ja tuohon on kai vaan pakko luottaa. Kyllä mä nyt muutenkin tepsijätkiin luotan tällä hetkellä enemmän kuin vuosi sitten eikä tässä ole tarvinut vielä kertaakaan mitenkään liikaa jännittää. Eilen ekaa kertaa vähän, mutta ei silti mitään verrattuna viime syksyiseen jännitysputkeen.

Sääolosuhteiden puolesta eilinen oli eka kerta tällä kaudella, kun mulla ei pysynyt meikit naamassa. Lopussa vesi valui pitkin naamaa ja mua alkoi vaivata missähän päin mun ripsarit on menossa. Ei ne ainakaan enää ripsissä pysyneet. Tää on myös eka kausi mun kuvausuran aikana, kun koko ajan vaan sataa. Ainakin on ollut käyttöä Canonin sadesuojalle.

Noh, viikon päästä sitten se viimeinen koitos. Tuleeko nousujuhlat vai vieläkö pitää mönkiä Veritakselle sittenkin? Itse ainakin olisin tässä vaiheessa vuotta jo valmis ottamaan lomaa tämän kylmemmän vuodenajan kuvaushommista.

TPS - IF Gnistan 3-1