maanantai 30. lokakuuta 2017

Jalkapallo ja muu elämä

Tänä vuonna musta on alkanut tuntua, että elämä jalkapallon ympärillä on ihan oma maailmansa. Olen paljon pois kotoa futiksen takia, otteluohjelmat määrittävät milloin ehdin tapaamaan ystäviä ja tapahtuu asioita, joista ei nyt vaan oikein voi puhua ainakaan futista vähemmän seuraaville ihmisille, koska heitä ei välttämättä oikeastaan kiinnosta.



Jalkapallo vaatii parisuhteelta aika paljon. Olen lähes koko vuoden ollut menossa sinne ja tänne, ilmoittanut tulevani kotiin ehkä vasta huomenna ja yhtäkkiä mua hakee nousuteelle kotiovelta joku setä, jota mieheni ei edes tunne. Monta kertaa olen edellisenä päivänä huomannut kysyä, että ainiin kulta muistinko kertoa lähteväni huomenna Seinäjoelle/Kokkolaan/Helsinkiin 😅  Aika usein en ollut muistanut kertoa, hehe. Onneksi miehellä on omiakin harrastuksia ja hän viihtyy niiden parissa, kun itse huitelen futiksen perässä pitkin kyliä.

Ystävät onkin sitten eri juttu. Heitä ei oikein huvita tämä tilanne, kun meikäläinen elää eri sarjojen otteluohjelmien mukaan. Kuulemma muakin olisi mukava välillä nähdä ja silloin kun sitten on nähty, kuulen kuinka maailmassa on muutakin kuin jalkapallo.



On jotenkin tosi vaikea selittää sitä kellekään kuinka tuo laji ja ne ihmiset voi viedä mukanaan. Se vaan vie. Jalkapalloa on maailmassa niin paljon. Joka ilta voisi tuijottaa kotona jonkun matsin, jos olisi niin syvällä tässä touhussa, mutta minulla tämä nyt sentään rajoittuu Suomeen. Jalkapallon parissa eri seuroissa puuhastelee hienoja ihmisiä ja useimmat pelaajat ovat huipputyyppejä. Tähän kun yhdistää oman harrastukseni, valokuvaamisen, olen vain ihan koukussa.

Silti etenkin nyt loppukaudesta huomasin selkeästi itsessäni sen kuinka tarvitsen muutakin elämää. En halua, että silmissäni näkyy vaaleansiniset pelipaidat ja jonkun pelaajan naama pari päivää pelin jälkeen, vaikka olisi kuinka söpö ja taitava pelaaja. Ehkäpä kuherrusvuoteni futiksen parissa on nyt ohi vihdoin ja pystyn ensi vuonna rakentamaan aikatauluni hieman järkevämmin. Ainakin sitä voi toivoa.

bleiseri Vero Moda - neule H&M - farkut Gina Tricot - kengät Clarks - laukku Michael Kors

Jos aihe yhtään puhuttelee teitä, kertokaahan kokemuksia! Onko sulla itellä joku harrastus, joka vie sun kaiken ajan?

kuvat meitsistä: Maarit

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

5 päivää myöhemmin

Äh, mä olen edelleen kipeä.

Ärsyttävää. Haluaisin aktiiviblogata jo enemmän, mutta enhän minä kipeänä pääse ottamaan kuvia kenenkään kanssa ulos ja täällä sisällä se nyt on vaan vähän tylsää sekä vaatisi kaikenlaisia virityksiä, joita nyt ei vaan jaksa tässä kunnossa säätää. Tuntuu myös, ettei kirjoittaminen ole se ykkösjuttu, johon pystyisi keskittymään, vaikka sormet syyhyävätkin päästä naputtelemaan! Mrr.

Tämä on pitkästä aikaa ajanjakso, kun pystyn keskittymään Netflixiin. Olen katsonut loistopätkiä, kuten Ihmeotukset ja niiden olinpaikat, New in Town, Viidakkokirja ja nyt viimeksi Turtlesit. Jostain syystä mieheni on naureskellut näille mun leffavalinnoille, höhö!




Mun äänihän on täysin kadonnut, että saa nähdä joutuuko tässä vielä puhekieltoon. Luvatkaa te siellä syödä monipuolisesti ja nukkua riittävästi. Tätä tautia te ette halua.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Mielessä

* postaus sisältää mainoslinkin

Kun kolmatta päivää pyörii sohvan pohjalla ja on muutenkin tämä blogi ollut hieman heitteillä nousujuhlien jäljiltä, on hirveät himot päästä hakkaamaan kynsillä näppistä. Tavallaan elän tässä myös kolmatta päivää hiljaiseloa, sillä luonnollisesti olen nämä kaikki 3 päivää maannut yksin kotona, joten olen todellakin ehtinyt ajattelemaan ja toisaalta himo pölpöttää edes jotain on aika suuri.

Ajattelin koota tähän postaukseen, mitä kaikkea sitä tässä on sitten tullut pyöriteltyä korvien välissä. 


♡ Joka vuotinen blogikriisi: jalkapallokausi on ohi, mistä postaan seuraavat 2 kuukautta? Ajattelin tehdä, kuten aina: postaan aiheista, jotka mieleeni tupsahtavat. Todennäköisesti luvassa on siis ajatelmia, havaintoja, toivottavasti pari päivän asua, arkea ja edes joitakin vilauksia myös jalkapallosta. Lähinnä toivon teidän viihtyvän silti täällä, vaikkei täällä tosiaan pariin kuukauteen mitään uusia futiskuvia tullakaan näkemään. (Nyt kun uhkailen tällaista, varmaan mut houkutellaan kuvaamaan jotain hankifutista?)


♡ Asukriisi: mitä päälle kauden päätösbileisiin, joista myöskin nousujuhlina puhutaan? Viime vuonna mulla oli meidän kirjan julkkareita varten hankittu Guessin mekko, voinko pukea tänä vuonna sen saman? Onhan se aika synkeän musta ja turkulaismiesten mielestä liian avonainen, mutta se olisi helppo ratkaisu. Olisi mekollakin jotain käyttöä edes.

♡ Muuta pukeutumispuuhastelua: haluaisin ruutubleiserin, ylipolvensaappaat ja ehkä jotkut mustat nilkkurit. Ihan kuin tarvisin mitään näistä. Mutta haluaisin kuitenkin! Olen selannut nettikauppoja koko eilisen ja yrittänyt tehdä löytöjä, mutta heikkoa on. Vääränlaisia ruutuja ja saappaita, ei ei ei. Onneksi yhden asian saa sentään yliviivata listalta: löysin just sopivan neuletakin Zalandolta, jes!


♡ Laihtuminen: aina mielessä, silti ruokailut pielessä. Ei vaan, olen onnistunut pienentymään jopa kai parin kilon verran. Silti vähän vielä tarvii, jotta mahdun kaikkiin ihaniin kauluspaitoihin, joita olen raivokkaasti hamstrannut syksyn aikana.


♡ Oman lantion paikka. On sitä vaan jotenkin niin hassu eläin, kun miettii vuoden tai pari etenkin lenkkeillessä, että onpa mulla kyllä ihan paska lantio, kun jotenkin se ei nyt vaan toimi ja kävelenkin ihan kummallisesti. Sitten ei kuitenkaan osaa hakea oikeanlaista apua tai ylipäätään mitään apua asiaan, vaikka osteopaatti saattaisi olla taikasana. Kävin sellaisessa käsittelyssä tässä viikko sitten ja olen siitä lähtien kävellyt onnellisena kanta-astujana ihmetellen miten edes saatoin unohtaa koko kanta-astumisen?! Veikkaan naapurieni olevan tästä autuudesta eri mieltä, mutta jes: nyt kävelen itselleni luontaisella tavalla, just niin, että naapuritkin kuulee.

♡ Oma ammatti-identiteetti. Kävin siellä Helsingissä tiistaina pyörähtämässä ja eräskin lausahdukseni oli: luulin, että osaan vain kirjoittaa, mutta osaan siis myös puhua. Tämä tukee ajatusta siitä, että jotain tarttis tehdä tälläkin rintamalla. Enkä siis vieläkään ajattele valokuvausta ammattina itselleni, olen kiinnostunut niin paljon muustakin! Rakastan kyllä futiskuvausta kuten tiedätte, mutta luovuuteni riittää muuhunkin.


Että semmosta laidasta laitaan. Kyllä sitä ihminen paljon ehtii, kun vaan viitsii.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Miltä nyt tuntuu

Ulkona kuulemma sataa lunta. Itse en ole kurkannut ulos koko päivänä, sillä olen nukkunut kuumetta pois.

En tiedä mitä tunnen tällä hetkellä kuumeen lisäksi. Olen yrittänyt ymmärtää mitä on tapahtunut, saada kiinni jostain, mutta se vaikuttaa mahdottomalta juuri nyt. Näen silmissäni vieläkin vaaleansinisiä pelipaitoja, hymyjä ja sinne tänne ryntäileviä ihmisiä.

Ihmisiä, jotka ovat kannattaneet samaa seuraa kauemmin kuin minä. Ihmisiä, jotka ovat olleet kokemassa Veikkausliigasta tippumisen ja nyt taas nousun. Minä en ole koskaan ollut näkemässä sarjasta putoamista. Olen 2 kertaa nähnyt nousun, mutta tällä toisella kerralla olen syvemmällä jalkapallossa kuin silloin aikoinaan SJK:ta kuvatessa.


Nyt tuntuu kokonaisuudessaan muutenkin erilaiselta kuin minään aiempana vuonna kauden loppuessa. Ennen se tuntui tosissaan lopulta, mutta nyt ei? Nyt olen vain "aijaa, joku pieni tauko, no kohta ne pelit jatkuu taas".

Tänä vuonna kuvaaminenkin on tuntunut eriltä. On ollut kameroiden kanssa hirveästi säätöä eikä sitä oikeaa yhdistelmää ole tahtonut löytyä millään. Loppukaudesta kuitenkin edes jonkinlainen ratkaisu tähän tuli ja nyt tiedän mitä kaikkea uutta tekniikkaa mun on seuraavaksi hankittava. Luulen, että opin hyväksymään myös pimeyden ja sen mihin tekniikka eri olosuhteiden kanssa pystyy.


Vieläkin on sellainen olo, että haluaisin vain itkeä. En ehtinyt Espoossa antaa aikaa itselleni lauantaina ja kun nousujuhlien päätteeksi aamuyöllä joku iski Robinin Me tehtiin tää soimaan, en enää kestänyt. 

Sunnuntaina pääsin nousuteelle ja -kakulle. Tuo kakku oli niin hyvää, että haaveilen siitä melkein vieläkin.


Maanantaina ryömin töihin ja hoilotin koko päivän jotain chantteja. Iltapäivällä hiljenin, sillä järjetön väsymys vei voiton. Eilen aamuna olikin lähtö Helsinkiin ja kun tulin takaisin, kaaduin kuumepotilaana sohvalle ja tässä sitä nyt ollaan.



Oon vaan onnellinen koko tepsiperheen puolesta. He saivat vihdoin, mitä heidän piti saada. Näin sen kuului mennä. Ei vain ollut mitään muuta vaihtoehtoa.

Seuraavaksi onkin jännittävää sitten ketkä tepsijätkistä jatkavat tepsijätkinä, millaista on nähdä Veikkausliiga-lakana ensi keväänä matseissa ja osaanko mä rauhoittua nauttimaan tästä ajasta ilman matsien kuvaamista.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

FC Honka - TPS 21.10.2017

Joko siellä on malttamattomana odoteltu raporttia eilisestä mustavalkoisten vierailusta Suomen Espoossa? Olen itsekin sitä tässä vähän odotellut itseltäni, mutta Veikkausliigaan nouseminen on vaatinut läsnäoloani kaikenlaisissa tapahtumaa kunnioittavissa kekkereissä. On tämä vieläkin vaan niin uskomatonta.


Aamu oli Turussa kaunis eilen. Aurinko paistoi ja tuomiokirkon edustalle kerääntyi TPS-ihmisiä odottelemaan bussien saapumista. Minä olin lupautunut yhdeksi bussivastaavaksi, joten en ehtinyt niinkään jännittää peliä, kun vastuu ihmisistä painoi. En ole vuosiin tehnyt mitään, missä olisin ollut vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestäni, mutta hyvinhän se meni. Tietysti.

Meidän bussi oli ensimmäinen paikalla Espoossa. Mulle jäi siis hyvin aikaa selvittää tieni kentän laidalle, mikä nyt taas ei ollut mikään helpoin homma. Ensimmäinen järkkäri keneltä kysyin mistä pääsen kentälle, järkyttyi kovin. "Et sä sinne voi mennä" hän vastasi ja minä tarkensin, etten minä nyt tietenkään sinne kentälle vaan kentän laidalle. On vain helpompi puhua kentälle menemisestä, kaikki me kuvaajat puhutaan asiasta niin. Löysin Tumperon siitä vierestä haahuilemasta yhtä epätietoisena kuin itsekin olin ja yhdessä lopulta selvitimme mistä meidän kuuluu kulkea.


Nämä Posti-lippikset päässään kulkeneet herrat olivat meikäläisen bussista. Mua naurattaa nuo lippikset vieläkin. Kotimatkalla sain kuunnella takapenkissä hienoja Posti-chantteja, ai että.

Siirryin Tumperon viereen odottelemaan matsin alkamista ja lopulta kipitin Tiinan perässä toiselle puolen kenttää. Hän tiesi mistä pelaajat tulevat kentälle, kun minä taas olin ensimmäistä kertaa kuvaamassa tuossa ympäristössä.







Sitten se matsi alkoi. En minä tiennyt mitä ajatella. Otin vain kuvia. Päätin keskittyä siihen.










Ekalla puoliajalla hyvää oli vain valo. Kuvasin vastavaloon hieman uhkarohkeasti, mutta se kannatti. Rakastan tuota valoa, mikä tän matsin kuvissa on.

TPS taas antoi Hongan liikaa hallita ja mua pelotti. Kun ei ollut kuvattavaa, jännitin ihan pirusti pilkkijakkarallani ja mietin vain voisiko TPS nyt vaan saada sen pelin pois sieltä väärästä päädystä. Aivan liian vaarallista tuollainen.


Toinen puoliaika alkoi luottavaisemmin mielin. Ajattelin jotenkin Tepsin taistelevan enemmän ja sittenhän se viimeistään alkoikin kunnolla, kun Honka teki maalin.













Ilu - meidän kaikkien sankari. Hän potkaisi pallon maaliin ja taululle tulivat lukemat 1-1. Tasapeli riitti Tepsille nousuun, joten ihmiset vain sekosivat. He juoksivat kannattajakatsomosta kentälle aitojen läpi ja valitettavasti niin tekivät myös kaljakatsomon ihmiset meidän kuvaajien takaa. En tiedä saiko vieressäni istuneen kuvaajan kamerat osumaa, mutta hän kävi kyllä kuumana siinä. Itsekin hermostuin hieman, koska joku roti pitäisi olla ihmisillä. Ei kesken matsin kuulu rynnätä kentälle ja vaikka me valokuvaajatkin puhumme aina siitä kentälle menosta, ei me sinne olla oikeasti missään tilanteessa ikinä menossa. Meidän takanamme ei edes ollut järjestysmiehiä ollenkaan. Sen toisen katsomon edessä oli. Vaikka mitäpä heistä oli hyötyä, eivät he saaneet tuollaiselle ihmismassalle mitään.

En kokenut oloani enää turvalliseksi siinä missä olin, joten pakkasin kamat ja siirryin videomiesten läheisyyteen mainosaitojen eteen, kun ne videomiehet taas olivat aitojen takana. Se oli ainoa turvallinen paikka pelin päättyessä, jos Ilun maali riittäisi nousuun.

Tästähän järkkäriesimies sitten innostui. Hän tuli motkottomaan meille, ettei meidän saa olla siinä missä me oltiin, vaikka siis mainosaitojen edessä oleminen piti meidät ihan tarpeeksi kaukana kentästä emmekä häirinneet siinä kenenkään muun työtä. Tämä järkkäriesimies oli heittämässä erästä vanhan liiton valokuvaajaa ulos ja minä mietin vieressä eikö hän todellakaan tiedä kenelle hän puhuu. Ja mikä järki olisi ollut ajaa meidät takaisin sinne, missä saamme ihmiset niskaamme ja vaarannamme kuvauskalustomme? Tässä vaiheessa oli jo 90 minuuttia taulussa. Me valokuvaajat olimme todella paha turvallisuusuhka ilmeisesti, voi luoja.

Joskus sitä vaan miettii, että meidät valokuvaajat ajatellaan aina rasitteena. Olimme tuollekin järkkärille pahempi uhka kuin hänen takanaan millä hetkellä hyvänsä kentälle rynnivät sadat kannattajat. Olisi voinut kuvitella olevan parempaakin tekemistä kuin meille työtämme tekeville ihmisille vittuilu.

Tästä episodista johtuen mulla ei ole loppumatsista enempää kuvia.


Liian pitkien minuuttien jälkeen peli päättyi ja KYLLÄ ME NOUSTIIN!!! ME JUMALAUTA NOUSTIIN!!!!!



Pahoittelen, että nämä loput kuvat ovat suurin osa tökerösti ihan vinossa ja osa tarkoituksella vinossa. Kuvasin yhdellä kädellä ja lopputuloksen kyllä näkee.


Isä-Blomqvist oli varustaunut matsiin asianmukaisesti pojan vanha Veikkausliiga-paita päällään. 👍















Tuolla ihmisten seassa hoipertelu ei antanut aikaa ajatella mitä oli juuri tapahtunut. Halasin vain kaikkia pelaajia, jotka tuli vastaan ja yritin samalla osua kuvaamaan kaikkea kuvaamisen arvoista.

Lopulta osasin bussiin asti ja onnekseni kaikki muutkin olivat osanneet. Mun bussikyytiläiset olivat erittäin hyvä porukka 👍

Siinä Turkuun päin mennessä ihmetytti otsikot, joissa keuhkottiin jostain kannattajien tappeluista. Itse en nähnyt yhtään tappelua, mutta joku oli onnistunut videolle jonkun pienen kärhämän tallentamaan. Ihmetyttää miten tuollaiset jaksetaan nostaa otsikoihin kerta toisensa jälkeen. Eikö olisi ollut hienoa hehkuttaa Veikkausliigaan nousua? Jalkapallo on kaunis laji, eikä sitä sovi tahallaan painaa alas suomalaisissa medioissa. Tai vaikka yritättekin kovasti te jotkut, suomalainen jalkapallo nousee samalla tavalla kuin TPS nousi eilen Veikkausliigaan.

Bussissa yritin ymmärtää tapahtunutta. Ei enää futismatseja tänä vuonna ja ns. kuvausloma saa alkaa! Ensi vuonna kuvaan Veikkausliigaa. Ensi vuonna Turussa on 2 Veikkausliiga-joukkuetta. Ensi vuonna tulen näkemään ihan oikeat Turun derbyt. Tuntuu kuin Turussa olisi nyt tasapaino. Ihan mieletön fiilis.

Eikä hulinoinnit päättyneet Espooseen. Menimme Veritakselle odottamaan joukkuetta. Minä heilutin mustavalkoista lippua ja joku kaivoi takataskusta jotain soihtutouhujakin. Näky oli upea ja kyllähän se hyvältä myös kuulostikin se meininki. Hyyrynen lauloi Ilulle ja Laurikainen piti kannattajille puheen. Mahtavia hetkiä, ikimuistoisia ♡

Nousujuhlat biletettiin Chicissä ja kotiin saavuin taksilla joskus ennen seiskaa aamulla. Sanoin taksiin mennessäni iltaa ja myöhemmin taksikuski kertoi kellon olevan 6:30. Kyllähän se toki vähän soitti kelloja, kun taksikeskuksesta sanottiin "huomenta"

Tepsijätkät, te teitte meistä kaikista niin onnellisia ♡ Te teitte sen, mitä piti!

KIITOS!! ♡