tiistai 10. lokakuuta 2017

Suomi - Turkki 9.10.2017

Sanon aina, ettei jalkapallon kuvaamisesta saisi pitää kahden viikon taukoa. Ilmeisesti se koskee vain Tepsiä tai sitten olen päässyt eteenpäin elämässä, koska eilinen Suomi-Turkki ei aiheuttanut oikein mitään ajatuksia ennen ottelua. Tiedostin vain olosuhteet. Tiesin, että on pimeää ja ehkä kylmää, mahdollinen sade vielä bonuksena. En miettinyt edes ottelun lopputulosta, ajattelin vain Huuhkajien esittävän parastaan ja olin onnellinen, kun pääsen kuvaamaan Arajuurta, Jollea, Perpaa ja tietysti islantilaisten suurta sankaria Pyry Soiria.

Lähdinkin Veritakselle kotoa kerrankin ajoissa. Siellä oli piha täynnä väkeä ja pressiin ihan jono. Ahdisti vähän etukäteen, kun pressitila on aina tällaisissa peleissä ihan täynnä. Tuntuu, että Interin poikien saunan voisi purkaa ja laajentaa mediatilaa sinne päin, jotta kaikki mahtuisivat kamojensa kanssa ilman, että tarvii pelätä kaatavansa kovin montaa videokameraa mennessään. Eilen melkein törmäsin jonkun miehen lanteilla roikkuvaan monen tonnin tötteröön, kun yritin pujotella Palloliiton tarjoamien eväiden äärelle. Vaaralliseksi käy tuollainen mediatilapujottelu, kyllä.

Kun olin unboxannut photopassin Palloliiton kirjeestä, syönyt lohilaatikot ja juonut piristävät iltakahvit, päätin poistua median edustajien keskeltä sinne, missä suomalaisen jalkapallon kauneimmat asiat tapahtuvat: kentälle. Siellä olikin jo maalivahtiosasto lämppäämässä, joten pääsi itsekin testailemaan tuleeko hyviä kuvia.



Olin kerrankin varustautunut hyvin. Olin etsinyt pipon, muhkeimman omistamani kaulahuivin ja jopa nahkahanskat, joita en tosin vielä joutunut käyttämään. Jostain vaatehuoneen perältä löysin itselleni toppatakin ja sitä päälleni vetäessä mietinkin, että se on nyt menoa, kun tällaista joutuu jo käyttämään. Talvi tulee, vaikkei se kyllä varmaa ole, kun Turussa elää. Voihan se tulla tai sitten se tulee vasta keväällä, mutta onpahan nyt sitten ainakin toppatakki jo kaivettu valmiiksi.







Haluaisin onnitella itseäni tässä vaiheessa. Huomasitteko te? Olin reagoinut kannattajien puuhiin ja ottanut jopa ihan onnistuneen kuvan, jonka kehtaa julkaista. Jes!







Koska tarkoitukseni ei ole esineellistää jalkapalloilijoita, koska jalkapalloilijatkaan eivät saa esineellistää naisia, en voi nyt kirjoittaa tähän ensimmäistä ajatustani ensimmäisestä hyökkäyksestä, joka laitaa pitkin tuli täysiä kohti. Mutta jos tätä pientä vihjausta mitenkään voisi avata, sanoisin, että valkoiset pelipaidat maajoukkuejalkapalloilijan päällä on ihan ok.

Siinä ihan ensimmäisen puoliajan alussa ensimmäinen painokelpoinen ajatukseni koski omaa oloa ja elämääni just sillä hetkellä. Istuin pilkkijakkarallani toppatakki päällä leopardikämmekkäät käsissä, ympärillä pimeys ja muut valokuvaajat. Olin onnellinen. En välittänyt siitä onko kylmä vai ei, tiesin vain, ettei sillä ole väliä, koska olin tekemässä sitä, mitä taidan ihan tosissaan vähän rakastaa.

Tavallaan siis mun oikea paikka tässä maailmassa olisi olla jonkun jalkapallojoukkueen valokuvaaja. Ilmeisesti mielellään maajoukkueen, mutta siihen hommaan on jo olemassa joku muu, kuten aika moneen muuhunkin valokuvaushommaan. Mun vieressä istui joku ristuksen pätevä oikea ammattilainen, joka huljutti läppäriään ja muuta tekniikkaa märällä tekonurmen kaistaleella ja käsitteli setin kuvia samalla, kun kuvasi matsia. Katselin sitä touhua ja mietin kuinka helvetin paljon mulla olisi opeteltavaa, jos tekisin tätä hommaa niin kuin nykymaailman vaatimukset velvoittavat.

Ja itse jalkapallo? Eikös Jolle jossain haastattelussa todennut, että alku oli paskaa ja loppu parempi. Näin se meni. Siksi mulla oli aikaa vakoilla jonkun toisen kuvaajan touhuja.


Olen yleensä matsin tauolla käynyt stadionilla lämmittelemässä ja samalla myös vessassa, mutta tällä kertaa en viitsinyt lähteä siihen ihmiskaaokseen. Ei varmaan olisi tauko edes riittänyt vessajonoon, joten päätin kestää matsin loppuun. Siinä oli juuri alkanut sataakin ihan kunnolla, joten piti kaivaa jo pipoa päähän ja suojata kamera paremmin.



Mua häiritsee tuossa Perpan kuvassa se, kun näyttää niin kuin hänellä olisi silmät kiinni, vaikkei ole. Muuten se on aika kiva. Pakko julkaista siis kaikesta huolimatta.

Toisella puoliajalla pääsin hihkumaan ääneen, kun tyypit päätti alkaa tehdä maaleja. Ensin Arajuuri.






Ja sitten onneksi vielä Jolle.





Välillähän se näytti siis jopa ihan hyvältä, mutta onhan tuossa vielä tekemistä. Kyllä noin taitavia pallomiehiä ihan mielellään kuvaa ja katselee, eipä siinä. Oli hyvä ilta!

Tykkään myös tästä tavasta luopua omista paidoistaan pelin jälkeen, kyl maar mullekin kelpaisi 😉




Noin myöhään pelattavien matsien jälkeen on hassua hengata pressissä vielä puolen yön jälkeen, kun ei siellä yleensä tule niin myöhään oltua. Kotiin möngin joskus yhden aikaan yöllä ja joutui hetken taas keräilemään itseään ennen kuin pystyi mennä nukkumaan. Valokuvaus on vähän kuin urheilua, ainakin mulle.

Suomi - Turkki 2-2

4 kommenttia :

  1. Oikein hienoja otoksia. Eritoten kuva, missä Pohjanpalo kirmaa tuulettamaan, Soirin seuratessa kannoilla. Räyhäkäs riemu välittyy. Saatetekstistä huokuu myös oma intohimosi valokuvaukseen. Kiitos kuvista ja parhainta onnea jatkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Jalkapallon kuvaaminen on aina iloinen asia :)

      Poista
  2. Tuo Aran liuku on komia - täydellinen se olisi omaan silmääni jos rajaisi linjamiehen oikealta puolelta kuvan ja ottaisi mahd paljon yleisöä mukaan (ehkä aavistuksen avaisi tummuutta, että katsojat näkyisi paremmin). Se olisi siinä :)
    Hyvää settiä kokonaisuudessaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Musta oli hauska, kun oli noin pimeää, että yleisö häviää sinne.. Ja molempien liukukuvien rajaukset oli vähän hankalia, joten jätin rajaamatta kokonaan. Se on mun ratkaisu aika usein, jos rajaus muuttaa kuvaa liikaa. Joissakin tapauksissa tosin pitäisi opetella tiukempaa tyyliä, mutta tähän asti en vain ole osannut sitä :P

      Poista