sunnuntai 5. marraskuuta 2017

E-urheilua kuvaamassa

Ne, jotka minun tekemisiäni ovat seuranneet vuosia, muistavat hyvin mun nörttimenneisyyden. Ensin World of Warcraftia ja sitten pitkään World of Tanksia, peliporukoiden miittejä ja pelislangia. Kunnes kone hajosi tai muuten vaan jalkapallon kuvaaminen vei enemmän aikaa.

Wowittamisen lopetin, kun olin huipulla eli syystä tai toisesta loistin damagemeterin kärjessä raideilla (tällainenkin hetki mun peliuralla joskus oli) ja peli oli aika pitkälti koluttu loppuun asti. Tuli uusi lisäosa, pandat, mutta jotenkin ei enää jaksanut levelata. Koko peli oli muuttunut, mutta silti sitä samaa. Ei myöskään enää ollut niitä samoja tuttuja ihmisiä kenen kanssa olin pelannut, en jotenkin kokenut kuuluvani porukkaan.

Tankkipeli se myöskin kuivui kasaan jotenkin. Uusia pelejä tuli niin kovalla tahdilla ja porukka lähti pelaamaan niitä mieluummin kuin jyysti samaa vanhaa. Muistaakseni mulla myös meni kone rikki jossain vaiheessa tankkipeliuraa, joten se vaan jäi, vaikka myöhemmin mies hoitelikin mulle pelikuntoisen koneen jostain hänen vanhasta koneestaan. Tankkipelissä mun suurimmat saavutukset on kai olleet miesporukan komentaminen (aina ei kyllä tainnut tulla voittoa), rahasta pelaaminen (mun rooli oli istua puskassa tier1 tankilla) ja edellä mainitun miehen löytäminen (hän oli kuulkaa suuri johtaja yhdessä klaanissa ja se oli muuten meitsille vihollisklaani aikojen alussa, nyt täällä on elelty sulassa sovussa jo monta vuotta).

Tässä syksyn aikana päädyin kerran tilanteeseen, jossa pääsin näkemään vihdoin miltä Overwatch näyttää. Kuten arvelinkin, ihan järjettömän sekavan oloinen hässäkkä, jossa pelaajalla täytyy olla mielettömän hyvä reaktiokyky ja korvien välissä jotain toimintaa. Pääsin itsekin tietysti testaamaan, mutta vaikeaahan se tällaiselle tietokoneella pelanneelle oli, kun ei ollut mitään tuntumaa pleikkaohjaimeen ja ylipäätään tietenkään koko peliin. Muutenkin olen tunnettu siitä jo tankkipelin puolelta, että jos ratkaisu on mun käsissä ja kaikki riippuu siitä osaanko mä tähdätä ennen kuin ammun, kusen sen varmasti. Niin osaapa sitten keskittyä siinä, kun nappulat on hukassa ja ympärillä vilisee koko ajan jotain toimintaa.

Yksi asia vain jäi mieleen tästä Overwatch-illasta. Kun peli käynnistyi, tuli ruutuun Blizzardin logo ja mä huokasin kuinka ikävä mulla on ollut sitä logoa. Blizzardia, wowia, Orgrimmaria.

Meni viikko ja toinenkin, kunnes eräänä päivänä surffasin battle.netiin tutkimaan mun tiliä. Jotenkin sitten kävi niin, että ostin wowin uusimman lisäosan ja samana iltana tietysti sitten peli tulille. Ihan ongelmaton tämä lähtö ei ollut, sillä hätäännyin, kun mun vanhaa hahmoa ei löytynyt oikein mistään. Jouduin pistää game masterille viestiä ja hän oli kyllä maailman paras asiakaspalvelija. Hän rauhoitteli mua, että lataa nyt se koko peli ja katsotaan sitten missä se sun maagi oikein luuraa. Kun lataaminen eteni, hän oli jo tarkistanut, että on se tallessa ja hyvältä näyttää. Tämä keskustelu oli mun erikoisimmista keskusteluista hetkeen. Olin oikeasti ihan hädissäni ja kerkesin jo miettiä kuinka mun 10 vuoden työ on valunut ihan hukkaan, jos joku onkin dellannut koko hahmon. Sieltä se noita-akka sitten löytyi kuitenkin ja nyt olen saanut kirmailla pandalandiaa läpi, kun en sillon 4 vuotta sitten jaksanut sitä suorittaa.

Aika pitkä alustus, mutta tästä kaikesta päästään siihen, kun meillä täällä Turussa oli lanitapahtuma tuossa syyslomaviikolla. Akkresin sinne, koska mua kiinnostaa e-urheilun kuvaaminen luonnollisesti johtuen tästä mun omasta pelihistoriasta.




Kävin kääntymässä Grail Questissa torstai-iltana, kun kävin hakemassa pressipassin. Mikään suuri kuvasaalis ei siltä illalta ole, sillä hallissa oli aika hiljaista. Ei ollut mitään suurta yleisöryntäystä, mikä vähän ihmetytti ja jäin tietysti toivomaan, että perjantaina porukkaa olisi enemmän.

Perjantaina olin osteopaattihommien jäljiltä ihan rikki (tai siis juuri korjattu) enkä olisi millään jaksanut lähteä kuvaamaan, mutta halusin silti, koska tarjolla oli Overwatch-finaali. Pääsisi kuvaamaan ihan oikeaa e-urheilua.







Kovin kummoisia näistä mun Overwatch-finaalin kuvista ei tullut, sillä tajusin taas kuinka tärkeää urheilukuvauksessa on tuntea laji, jota kuvaa. Ja e-urheilussa tuntea se peli, jota finaalissa pelataan. Onneksi olin edes kerran saanut katsoa vierestä Overwatchin pelaamista, muuten olisin ollut vieläkin enemmän pihalla. Se parin matsin näkeminen ei silti tietenkään ollut riittävästi, koska ei oikein osannut arvioida missä kohdassa pelaajien naamoilta saattaisi näkyä muutakin kuin pelkkää keskittymistä. Jos olisi tiennyt mitä kuvaa, olisi voinut saada tuuletuskuvia.

Vaikka olinkin väsynyt, oli hyvä, että menin kokeilemaan e-urheilun kuvaamista. Nyt on jonkinlainen ajatus lajin kuvaamisesta ja jos joskus vielä päädyn kuvaamaan tällaisia pelihommia, osaan ainakin perehtyä paremmin pelattaviin peleihin.

Kun oltiin lähdössä pois, vastaan tuli tutun näköinen miekka. Olin ihan varma, että se on joku wowijuttu ja niinhän se olikin. The Lich King, hrr.



Jos mäkin harrastaisin cossaamista, pukeutuisin mun noita-akaks. Hiton siistit kuteet hänellä tällä hetkellä. Olisinpa vieläkin oman wowiurani huipulla ja päällä olisi vähän parempaa seppälää, kuten joskus kauan sitten kunnon epic-gearit. Se yksi ilta Overwatchin parissa sai mut sitä paitsi muistelemaan sitä hetkeä, kun toi mun maagi heräs hautakammiosta. Muistan sen kuin eilisen, vaikka siitä on jo yli 10 vuotta aikaa.

Jotenkin sitä elämästä puuttuu jotain, jos ei pelaa. Niinpä täytyy yrittää levelata maagi wowissa ja olisi kiva, kun törmäilisi vanhoihin pelituttuihinkin. Vähän on se Overwatchikin jäänyt hampaankoloon, sitä pitäisi vielä kokeilla joskus lisää!

2 kommenttia :