lauantai 11. marraskuuta 2017

TPS:n nousujuhlat

Elämä ennen ja jälkeen nousujuhlien - molemmissa on oma tunnelmansa. Ennen nousujuhlia maanantaina vielä kuvittelin selviäväni viikosta ilman asukriisiä, kunnes eräänä iltana vähän testailin mekkoja ja totesin kriisin tulevan kuitenkin. Kun käyttää suurimman osan vuodesta farkkuja eikä ole treenannut reisipalojaan pitkään aikaan, saattaa elämää lyhyemmän hameen käyttäminen tuntua mukavuusalueelta poistumiselta noin yhtäkkiä. Ei kuitenkaan auttanut kuin kerätä rohkeus ja poistua kotoa toivoen mekon pysyvän paikoillaan.

Muutenkin sitä jotenkin kaipasi rohkeutta ennen bileitä. Olihan tuossa taas jo monen viikon tauko ilman TPS-yhteisöä. Äitikin kyseli kenen kans mä meen sinne enkä mä osannut sanoa kuin "Tepsin". Vähän vaikea selittää, että vaikka menee yksin, ei kuitenkaan mene yksin, koska TPS.



Bileet alkoivat siis kasilta. Syötiin, kuunneltiin toimitusjohtaja Kähkösen puhe, Laurikaisen ja pelaajien haastatteluja sekä ihailtiin Tumperon koosteita. Ai että.

Juotiin myös skumppaa, viiniä ja muita virvokkeita, jaettiin palkintoja ja tanssittiin.





Bileet olivat muuten ihan hyvät, mutta erikoista oli se, ettei W. Peltola tanssinut pöydällä tällä kertaa.

Kävin myös muutamia keskusteluja mun kuvausmieltymyksistä ja jotenkin olin aistivinani, että kansa on jo kyllästynyt pelkkään Blunkkaan ja Jakoseen. Että enemmän Hyyrystä ja esimerkiksi huoltaja Elmerantaa.

Ilman kyyneleitä en selvinnyt näistäkään TPS-kekkereistä, sillä Tumpero piti siitä hyvin huolen. Illan viimeinen video Hyyrysestä oli meitsille liikaa. Onneksi olin varautunut tähän ja ripsarini kesti koitoksen hyvin. Nyt en ehkä haluaisi hetkeen vuodattaa kyyneleitä minkään jalkapalloon liittyvän takia, eikä toivottavasti tarvikaan, kun eiköhän tässä ole pari kuukautta hieman hiljaisempaa tuon lajin suhteen.


Siinä meikäläisen nousunaama eiliseltä ennen kekkereitä. Harmittaa, kun en ottanut mitään selfietä siellä itse bileissä, sellainen olisi jotenkin sopinut paremmin tähän postaukseen. Ei mulla ole mun mekostakaan mitään parempaa kuvaa, vaikka se oli kyllä aika kiva kaikessa lyhyydessään.

Jälkeen kekkereiden ei onneksi ole kuvamateriaalia. Olin varmaan aikamoisen räjähtänyt (vähän ehkä kirjaimellisestikin sattuneista syistä) ja kun lampsin yksinäni keskeltä Turun toria kohti takseja, joku mies sönkötti mulle enkuks, että oota oota. Olin muutenkin vähän närkästyneellä tuulella, joten tuli sillekin ukkelille tehtyä aika selväksi kuinka paljon mua kiinnostaa. Tiuskaisin GO AWAY hänelle ja jatkoin matkaani. Nyt tämä jo vähän naurattaa, mutta oli se kyllä taas sellainenkin seikkailu koko kotimatka. Taksikuski oli joku maailman onnellisin saadessaan mut kyytiinsä, jotain hän höpötteli kauniista naisesta ja illan viimeisestä ajosta, voi luoja.

En edes aina mene taksilla kotiin, mutta joku vaisto käski niin tekemään tällä kertaa. Yleensä vain kipitän kävellen jokirantaa pitkin ja usein silloinkin saa olla tiuskimassa ihmisille. Viimeksi joku kyseli kyytiin ja jäin vaan miettimään, että kuka ihme tässä maailmassa ikinä menisi aamuyöllä pimeässä Turussa kenenkään tuntemattoman kyytiin?

Enivei, pääsin kotiin lopulta joskus viiden pintaan ja kun vanhuus iskee, heräsin ysiltä aamulla enkä saanut enää unta. Söin ja pakotin itseni nukkumaan kunnolla päivällä. Olen herännyt tähän maailmaan uudestaan tänään neljältä ja nyt luulen jääväni henkiin. Kiitos jälleen kerran TPS kivoista bileistä ja kiitos myös kaikille juttukavereille!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti