sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Apua joulukuu! Tää vuos loppuu!

Makasin epäergonomisessa asennossa sohvalla selaten puhelimella Bloglovinia (mun blogia voi sen kautta seurata myös) ja jonkun postauksen otsikosta tajusin yhtäkkiä tän vuoden olevan ihan lopussa. Nyt on jo joulukuu!! Siis mihin tää vuosi meni yhtäkkiä? Miten voi olla joulukuu, pimeää ja ihan pian uusi vuosi? Mitä tänä vuonna edes sain aikaiseksi?

Tavallaan mikään ei ole muuttunut, mutta jotain on ehkä silti tapahtunut. Suhteeni valokuvaukseen, ruokaan ja työhön on muuttunut. Olen oivaltanut omasta kehostani asioita ja olen vihdoin henkisesti valmis luopumaan tavarasta, vaikken sitä fyysisesti ole ehtinyt vielä kovinkaan toteuttaa.


Valokuvaus on kokenut kolauksen, josta en tiedä onko se hyvä vai huono. En enää elä kamera käteni jatkeena koko ajan, kuten tein vuodesta 2013 lähtien. Tartun kameraan enää silloin, kun on jotain erityistä ja viimeisen vuoden ajan se jokin tarpeeksi erityinen on ollut jalkapalloa (ja pari rahallista kuvauskeikkaa).

Futista olikin lähes joka viikko tänä vuonna tammikuusta lokakuun loppuun asti. Ei siis sinänsä ihme, että oikein muuta ei sitten jaksanutkaan kuvata tai ei ollut sellaista vapaa-ajan huvikuvailufiilistä kuin ennen. Muistan monta kertaa ajatelleeni, etten enää saa mitään irti siitä, jos otan 50-millisellä kuvan jostain heinänkorsista vastavaloon. Ne kuvat on jo nähty miljoona kertaa.

Tällä hetkellä valokuvausmasennus ei enää ole niin paha. Mulla on Sigman 30 mm/1.4 ja roolipelaan sen kanssa leikkien sillä ajatuksella, että sen kanssa heinänkorsi vastavaloon on eri asia kuin Canonin 50 mm/1.4 kuvattuna. Ja kai se onkin eri asia.

Loppuvuotta kohti siis mulla alkaa olla taas intoa kuvata muutakin kuin Jakosen teräviä piirteitä, mutta valokuvauskalustomasennus is real. 70D vetää viimeisiään ja kittilinssi taitaa olla hajalla. Uutta kalustoa siis huutaa tämä harrastus kovasti, mutta ongelmana on se, kun pitäisi ostaa sekä uusi runko että ammattilaistason laajakulmalinssi enkä osaa päättää kumpi on se tärkeämpi sijoitus ensin. 😭😭😭

takki Vila 💙 neule H&M (täältä) 💙 laukku Michael Kors 💙 farkut Gina Tricot (täältä, mainoslinkki!) 💙 kengät ParkWest

Puhutaanpa sitten ruuasta! Jotenkin koen nykyään syömisieni olevan enemmän sitä aikojen alun meikäläistä kuin tässä takavuosina on ollut. Takavuosina tuli kokeiltua vähän kaikenlaista muutosta, leivän välttelyä ja pakolla 3 h välein syömistä. Nykyään pyrin edelleen toki syömään sopivin väliajoin, mutta oho hupsis esimerkiksi perjantaina töissä en ehtinyt syödä iltapäivän välipalaa, koska (tämä ei ole vitsi!!) asiakaspalvelussamme oli hieman ruuhkaa enkä tästä huolimatta mättänyt naamaani kiloa suklaata kotiin päästyäni. Että ei se syöminen nyt ole ihan niin vakavaa.

Takavuosien meikäläisen ruokailutottumukset eivät nekään toki mitenkään maailman terveellisemmistä päästä olleet, mutta niissä oli jokin järki. Sellainen henkinen tasapaino. Pieni nirsous on myös nostanut päätään, joka oli kovin tuttu ominaisuus kouluaikoina, jolloin myös olin erittäin laiha. Olen tässä huomannut nyrpisteleväni useimmille ruuille töissä, vaikka tietysti aina syön, koska on pakko syödä. Sitten jos ruokana on vaikka makaronilaatikkoa tai lasagnea, annokseni vetää vertoja samassa puljussa syövien terminaalimiesten annoksille.


Suhde työhön, niin. Se on syventynyt. Mietin aika paljon mitä mun kuuluisi tehdä eli siis mikä ammatti olisi just se oikea mulle. En tiedä ratkaisenko tätä pulmaa ikinä, sillä viihdyn liian hyvin siinä hommassa mitä just nyt teen, koska saan ratkaista muiden ihmisten pulmia aina välillä. Ja se on musta just parasta! Haluaisin kaikista eniten olla salapoliisi ja ongelmanratkaisija.

Ennen ajattelin työn vain asiana, joka täytyy suorittaa, jotta saa palkkaa. Nyt olen keksinyt, että voisin asettaa itselleni ihan omat tavoitteet nykyisessä työssä. Ja kyllä: kun on jokin tavoite, on myös motivaatio. Vaikka perjantaina aamulla taas naureskelin kuinka tässä laskentatoimen tradenomin suurin ongelma on taas rikkinäinen rei'itin, loppupäivästä hymy hyytyi nopeasti, kun eteen tuli ongelma, jonka ratkaisu vaati luovuutta ja toimintaa.

Perjantai-illan ongelmanratkaisu-case opetti jälleen sen, ettei mun saisi aliarvioida mun päivittäisten haasteiden vaativuutta vaan säästää energiaa niihin todellisiin tilanteisiin, joissa ajattelukyky mitataan. Kaikki työt ovat tärkeitä eikä titteleillä loppupeleissä ole oikeasti mitään merkitystä. Sillä on merkitystä kuinka paljon arvoa tuo muiden elämään omalla käytöksellä.


Siinäpä ilmeisesti vuoden 2017 pyhä kolminaisuus. Jatketaan muista oivalluksista jossain seuraavassa jaksossa.

Millainen vuosi sulla on ollut?

Kuvat: Reetta

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti