keskiviikko 31. tammikuuta 2018

NOTIFIKAATIOT POIS PÄÄLTÄ

* postaus sisältää mainoslinkkejä

Kun 90-luvulla sain käyttööni ensimmäisen kännykkäni, oli tekstiviestien saaminen tosi jännää ja hauskaa. Pidin puhelimessa äänet päällä, koska ei se värkki kuitenkaan ihan jatkuvasti piipannut. En ollut välttämättä ihan kylän suosituin tyttö.

Sieltä 90-luvun loppupuolelta aina vuoteen 2017 puhelimeni on päästellyt ääniä, kunnes lopulta jotenkin turhauduin ja päätin kytkeä kaikista sovelluksista notifikaatioiden äänet pois. Facebookista kytkin ilmoitukset kokonaan pois! Joskus muistan käydä puhelimella lukemassa seinää tai sitten en. Facen messengerissä ilmoitukset ovat vielä sentään päällä, että ei hätää, kyllä minut vielä kiinni saa ilman soittamistakin.



Olin whatsapp-ryhmistä kytkenyt äänet pois päältä jo aikoja sitten, sillä pää ei kestä jatkuvaa tilulilua ja uikutusta ja juuri nuo ryhmät ovat niitä, joihin viestejä satelee välillä ihan hirmuisasti. En edes kuulu kuin 3 eri ryhmään ja niidenkin viestimäärät olivat joskus ihan liikaa.

Rupesin vain kesällä miettiä 90-luvun lasten somekäyttäytymistä ja totesin, että tuskin heilläkään on notifikaatioissa äänet päällä? Ysärilapsi ei taida olla puhelimen päässä tavoitettavissa samoin kuin me kasarituotokset? Noh, ehkäpä tätäkään ei voi yleistää? Ajatus kuitenkin päässäni oli se, että nykyajan lapsi syntyy erilaiseen maailmaan kuin minä olen syntynyt ja heille älypuhelin ei ole sen kummempi kuin meille lankapuhelin oli.




iPhone 6S TÄÄLTÄ (kultaisena)  kuoret iPhone kutoseen TÄÄLTÄ ● kuulokkeet TÄÄLTÄ (mustana)

Kun otin äänet pois ilmoituksista, tulin heti onnellisemmaksi. En osaa selittää miten tällaisella asialla voi olla niin suuri vaikutus elämään, mutta on sillä. Töissä kenenkään ei tarvitse kuunnella kuinka paljon mun facemessenger soi ja kotona pystyn kirjoittamaan kokonaisen blogipostauksen häiriintymättä ylimääräisistä äänistä ja ilmoituksista. Pystyn myös unohtamaan puhelimen sohvalle siksi aikaa, kun väsäilen keittiössä jotain ja lenkillä Jari Sarasvuon ääntä ei keskeytä mikään. 

Ihan parasta! Sitä paitsi en aina halua olla tavoitettavissa. Haluan olla tavoitettavissa vain silloin, kun se minulle itselle sopii.

Onko teillä notifikaatiot äänettömällä vai miten elätte?

maanantai 29. tammikuuta 2018

VANHOJEN ASIOIDEN UUSI TULEMINEN

Kun elämäntilanteet ja maisemat muuttuvat, saattavat vanhat tavat korvautua uusilla tai jotain vain jää pois, vaikkei tilalle tulisikaan mitään uutta. Näin ainakin minulle on vahingossa käynyt vuosien saatossa sekä Seinäjoelta Turkuun muuttaessa. Lumilauta pölyttyy parvekkeen nurkassa, ratsastuskypärä pyörii jossain ja teen juominen on välillä jäänyt lähes kokonaan kahvin tultua sen tilalle. Vanhat pelikaverit pyörivät mielessä - missä he menevät ja mitä heille kuuluu.

Tässä itsensä etsimisen tammikuussa on yksi selkeä teema ja se on vanhojen asioiden uusi tuleminen. Huomaan nyt, että ennen vanhaan elämääni kuuluneet asiat ovat yhtäkkiä nousseet taas pintaan ja silmäni loistavat jälleen. Parasta!

Vanhat asiat uudessa elämässäni (ensimmäinen kuva ei liity mitenkään vanhuuteen 🙊):

Hän on Maarit.

1. Olen aktivoitunut kameran kanssa. Pystyn taas ottamaan sen mukaan kaupungille, jos huvittaa. Pitkän aikaa olen jättänyt kameran kotiin, mutta olen asettanut itselleni tietyn vaatimustason blogin kuvien suhteen ja se pakottaa minut kuvaamaan järkkärillä. En halua tehdä postauksia puhelinkuvilla, koska rakastan järkkärin jälkeä ja tietysti kuvankäsittelyä.


2. Kahvin juomisen vähentäminen ja teen juomisen lisääminen. Olen lipsunut vuosien saatossa koko ajan kovemmaksi kahvin kuluttajaksi enkä voi sietää sitä. Tai oikeastaan mahani ei siedä sitä. Niinpä tulin toissaviikolla siihen lopputulemaan, että pyrin lopettamaan kokonaan arkikahvittelun. Niin helppoa se ei kuitenkaan ollut ja join töissä yhden iltapäiväkahvin kaikkina päivinä paitsi perjantaina. Saa nähdä onnistuisiko jossain vaiheessa kahviton työviikko.


3. Kahvakuulailu. Olen kaikki nämä vuodet omistanut edelleen samat kuulat kuin ennenkin, mutten ole koskenut niihin pahemmin. Nyt parin kuulailutunnin jälkeen olen valmis kuulailemaan kotonakin.

Ranskalaiset autoloaderit, how hard can it be? En vaan osaa tuota panssarivaunulajia. Miten mahtoi ranskalaisiltakaan sujua tuo sotiminen noilla vehkeillä?

4. Pelaaminen. Tapahtuipa eräs hauska asia IRL menneellä viikolla, jonka seurauksena oli pakko avata tankkipeli viikonloppuna pitkästä aikaa. Olin ilmeisesti kaivattu muija, koska klaanichatti ja muutama muu chatti täyttyi ihmettelyillä kuinka olinkin taas linjoilla. Jei! Tuntui hyvältä tehdä taas jotain sellaista, mikä on kuulunut elämääni lähes aina eli pelata. Minulla on paljon pelituttuja, joiden kanssa oli aikoinaan kiva viettää aikaa, mutta joiden kanssa ei ole tullut pidettyä yhteyttä muuten. Onneksi moni heistä pelaa edelleen ja heidät voi löytää, kun vaan laittaa teamspeakin päälle.


5. Uudet silmälasit vanhalla idealla: rohkean väriset kehykset. Sain aikoinaan paljon kehuja mun sinisistä kehyksistä ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä ja tajusin myös sen, että silmälasit ovat myös asuste ja niihin voi panostaa. Niiden ei tarvitse olla tylsät. Olin aika varma siitä, että näköni olisi huonontunut, joten hankkiuduin Instruun katselemaan kehyksiä joku aika sitten. Törmäsin tuollaisiin hauskoihin punertavanvioletteihin kehyksiin ja oli vain ihan pakko saada uusia lasit, vaikkei lopulta olisi muuten ollut edes tarvekaan. Mutta kun -70 %!

Että ei se elämässä eteenpäin meneminen ole vanhoista tavoista luopumista vaan mieluummin vanhojen tapojen säilyttämistä, vaikka maisemat muuttuisivatkin. Toki jotkut vanhat tavat eivät aina ole hyvästä, mutta ei myöskään se, että laittaisi kaiken uusiksi.

lauantai 27. tammikuuta 2018

TOIMISTOTYÖLÄISEN LIIKUNTASUOSIKIT

Muistan, kun joskus vuosi tai pari sitten ajattelin, että parempi olla liikuntaa harrastava läski kuin vain pelkkä läski ja niin aloin taas harrastamaan liikuntaa enemmän. Tai niin ainakin luulin tekeväni. Vuosi sitten muistan ajatelleeni, että nyt ihan oikeasti laitan liikunnan tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. Ensin liikunta ja sitten muut haihatukset. Kun tuossa vuoden vaihteessa tutkin sportstrackeria, jota käytän joka kerta lenkkeillessäni, näkyi tammikuun 2017 lenkkisaldo olleen 3. Huikeat 3 lenkkiä!! Minä-joka-laitan-liikunnan-ykkössijalle-elämässäni. Jepjep.

Tänä vuonna tähän asti, kun tätä tammikuuta ei vielä ole edes eletty loppuun, on liikuntasaldoni 5 lenkkiä, 2 kahvakuulatuntia, 1 coretreeni ja 1 tanssijumppatunti. Nyt voi varmaan enemmän tosissaan puhua siitä kuinka liikunta ensin ja sitten muut jutut?



Hankin vuosien tauon jälkeen reilu kuukausi sitten salijäsenyyden lähinnä ryhmäliikuntatuntien ja saunan takia. En vielä sano sen olleen yksi parhaista hankinnoistani hetkeen, mutta varovaisesti tuumaan jotain ainakin sinne päin. Minulla kun on tapana aina innostua asioista nopeasti ja sitten unohtaa ne yhtä pian. Nyt yritän pyrkiä siihen, että ryhmäliikuntatunneilla käymisestä tulisi rutiini.

Olen nimittäin huomannut, että tällainen toimistossa pönöttävä akka, jonka aineenvaihdunta sekä aivot jumittavat jokaisen päivän päätteeksi, todella tarvitsee liikuntaa. Ei siksi, että olisi läski eikä edes siksi, että liikunta on terveellistä vaan siksi, että aivot ja kroppa yksinkertaisesti tykkäävät, kun niitä liikutetaan. Ihan samalla tavalla kuin auto tykkää, että sillä ajetaan. You know.



Käyn kävelemässä, jotta aivoni tuulettuvat. Kävellessä ajatuksia sekä menee että tulee. Ja se on tosi mukavaa. Kuuntelen kävellessä nykyään musiikin sijaan podcasteja, tähän mennessä popitan Jari Sarasvuota niin paljon, että lähipiirini kohta kyllästyy jarismeihin.

Juoksemassa en ole vielä tänä vuonna käynyt, sillä olen halunnut kohottaa peruskuntoa ihan vaan kävelemällä. On otettava huomioon, että vuoden alussa en ollut vielä juoksukunnossa yhtään kaikkien sairasteluiden jäljiltä, mutta nyt voisin jo olla vähitellen. Juoksemista varten haluaisin välineurheilla sykemittarin verran, mutta omani takkuaa ja jouduin sen viedä uudelleen huoltoon. Pahoin pelkään, ettei siitä enää ole leluksi. Toki olisi siistiä omistaa joku nykyajan älyvempele, mutta ovat kyllä aikamoisen hintavia kunnon kellot.



Kahvakuulaamassa olen nyt käynyt vasta 2 kertaa. Ne, ketkä ovat seuranneet elämääni jo pitkään, muistavat mun harrastaneen kuulaamista vähäsen. Olikin jännittävää mennä pitkästä aikaa kuulaamaan ja olihan se nyt rankkaa. Ei ollut yhtään varmaa jäänkö henkiin, mutta jäin kuitenkin. Hähä! Hymyilytti eniten lihasmuisti, tekniikka tuli tuolta jostain selkäytimestä.

Toisen kahvakuulakerran jälkeen pystyn toteamaan kahvakuulailun olevan laji, jolla voi korvata hieronnassa käymiset tai ainakin siirtää hierontavälejä, mikäli hierontasessiot ovat olleet lukujärjestyksessä juurikin toimistotyöläisen niskahartiaseudun takia. Molemmilla kerroilla menin tunnille niskat jumissa, orastava jännityspäänsärky otsalohkoa kolkuttelemassa ja seuraavana päivänä olin niskahartiaseudulta yhtä rento kuin olisin ollut hieronnassa. Tajusin, etten enää voi elää ilman tätä lajia. Parasta kakkaa ikinä! Suosittelen!

pipo Monki ● kaulahuivi Cubus ● takki Torstai ● housut Gina Tricot ● sormikkaat H&M ● kengät New Balance


Tärkeää meille kaikille istumatyöläisille on tietysti myös keskivartalon tuki. Mua ei yhtään haittaa se, sillä rakastan vatsalihastreeniä! Niinpä kävin testailemassa coretunteja, mutta tämä uusin ohjelma ei jotenkin sykähdyttänyt ja siksi en sitten enää uudestaan ole samalle tunnille mennyt tammikuussa. Aion käydä ensi viikolla testaamassa core ball -tuntia, koska vatsalihakset + jumppapallo = I'm on fire 🔥

Samaan keskivartalolokeroon menee tanssi, sillä ketkutin torstaina lantiotani jumppasalin takarivissä niin, että tuli osteopaattia ikävä. Mulla on alaselässä joku juttu, joku asia siellä menee väärin, enkä tiedä mikä sen laukaisee, mutta olen tajunnut, etten kovinkaan usein elä selkä suorassa. Tanssi ja kahvakuulaus vaativat ajattelemaan asiaa, joten nämä kaksi aion todellakin pitää liikuntaohjelmassani jatkossakin.


Voin siis todeta lyhyesti näin: kun haluat aukaista niskasi, mene kahvakuulaamaan ja kun haluat aukaista lantiosi, mene tanssimaan. Liike on lääke

kuvat minusta: Susanna

torstai 25. tammikuuta 2018

ALAVIREESTÄ YLÄVIREESEEN

Vaikka ympärilläni onkin muilla ihmisillä ollut hyvä fiilis ja kivoja juttuja, olen itse samaan aikaan mennyt jotenkin hukkaan itseltäni. Sukeltanut johonkin vähän syvemmälle niin sameisiin vesiin, ettei enää oikein nähnyt mihin suuntaan uida, jotta näkisi taas paremmin.

Normaalisti olen peruspositiivinen villiviikari enkä ollenkaan pitkävihainen. Nyt olen huomannut ottavani itseeni ihan eri tavalla kuin ennen. Jos joku kohtelee mua huonosti, pysähdyn ja pohdin mikä juttu sekä päätän jatkotoimenpiteet. Jatkotoimenpiteillä tarkoitan suhtautumistani huonosti kohtelevaa henkilöä kohtaan ja toisaalta omaa käyttäytymistäni, etten enää joutuisi tilanteeseen, jossa tämä huono kohtelu toteutui.

Tällaisia tilanteita on nyt osunut pari kohdalle ja ne ovat jotenkin vieneet minua kohti syvyyksiä, koska etenkin se toinen tilanne sai minut pohtimaan pitäisikö jotain muuttaa ihan kunnolla elämässäni. Kuitenkin lauantain jälkeen ymmärsin kärsivällisyyden olevan avain tässä kohtaa ja sunnuntaina auttoi suunnattomasti, kun sai jutella blogikollegoiden kanssa eri asioista. Muutenkin sain sunnuntaina ajatukset kivoihin juttuihin ja etenkin maanantaina kuvia tehdessä olin ihan fiiliksissä. Oli niin kivaa miettiä millaisen värimaailman kuviin laittaisi.


Aloin saada kiinni vähitellen pienistä asioista, niistä pienistä kivoista jutuista, jotka ovat elämäni suola. Ihmiset, valokuvaaminen, kuvien tekeminen, nukkuminen, liikunta, hyvä ruoka...

Viimeinen niitti oli tiistaina yksi puhelu töissä, johon liittyi asiakkaan ongelman ratkaiseminen. Tulin siitä jotenkin tosi hyvälle tuulelle, sain ääneeni iloisen vivahteen takaisin ja olin enemmän liekeissä kuin moneen viikkoon. Tuntui huikealta olla taas minä!


Sain jotenkin kiinni myös siitä, mikä mua työssä inspiroi. Ihmisten ilahduttaminen. Sen pidemmälle en ole tässä vielä päässyt. Sen olen aina tiennyt, että ongelmanratkaisu on suurinta huumetta mulle, mutta tuossa eilisessä casessa mua oikeastaan ilahdutti yhtä paljon yhteistyö toisen ihmisen kanssa kuin myös asiakkaan ongelman ratkaiseminen.

Kun tiistaina loistavan työpäivän päätteeksi painelin kahvakuulatunnille ja sain kuulata rockin soidessa, tunsin olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En kuollut yhtä paljon kuin pari viikkoa sitten vastaavalla tunnilla ja kotiin tullessa olin ihan lähdössä lentoon. Mies joutui kuuntelemaan omia sovituksiani biiseihin ja kun hän vaikutti hieman epäkiinnostuneelta virtapiikkiäni kohtaan, siirryin laulamaan suihkun puolelle.

MINÄ EN KOSKAAN LAULA SUIHKUSSA.

Paitsi tiistaisin, kun olen yhtäkkiä taas löytänyt itseni.

Nyt on helppo hengittää.

Kiitos

kuvat: Susanna

tiistai 23. tammikuuta 2018

JOS OLISIN AMMATTIBLOGGAAJA

Minusta tuntuu etten osaa aivan täydellisesti kuvitella millaista olisi olla ammattibloggaaja. Tällä hetkellä näen vain sen positiiviset puolet, mutten välttämättä osaa ajatella kuinka paljon se vaatii myös työtä. Enkä tietenkään tarkoita sitä, että työn tekeminen olis jotenkin ärsyttävää vaan siis mietin sitä millaista olisi lähetellä eri yrityksille tarjouksia. Ei se aina niin helppoa ja ruusuista siis kuitenkaan olisi, kun tuskin bloggaajien kaikki ehdotelmat menevät läpi joka kerta ja voi joutua paljonkin hakkaamaan päätä seinään.


Jos kävisi niin, että saisin elantoni tästä blogista, kuvittelen kaiken maailman valon riittävän kuvaamiseen, koska silloinhan pääsisin ulos aina valoisaan aikaan. Saisin käydä lenkillä valoisaan aikaan, jos niin haluaisin ja välillä matkustaisin Helsinkiin pressitilaisuuksiin yms.

Toisaalta: kuka olisi ottamassa minusta niitä kuvia keskellä päivää? Joutuisinko itse virittää jalustat ja hoitaa kuvaamisen itse itsestäni? Ei kuulosta niin hauskalta kuin se, että blogiystävää tavatessa voi samalla juoda kahvit ja vuodattaa murheensa puolin ja toisin.

Jos blogini olisikin ammatillisesti enemmän futisblogi kuin tässä-Mari-seisoo-blogi, sittenhän pääsisin keskellä päivää kuvaamaan futistreenejä Kupittaalle ja saisin sisältöä sitä kautta. Että siinä mielessä voisin pärjätä ilman toista ihmistä ammattibloggaajan työssä.



Ja jos blogini pyörisi vieläkin enemmän futiksen ympärillä, näkisin yhteistyökumppaneina Suomen pääsarjatason ja ne kaikki eri seurat, jotka niin haluaisivat ja jotka voisivat kauttani tavoittaa sellaisen kohderyhmän, jota eivät ehkä muuten tavoita. Lisäksi ihan ehdottomasti haluaisin olla joku suuri brand ambassador New Balancelle.


Sitten olisi ne kotitoimistopäivät, kun aloittaisin aamuni siivoilulla ja sitten viimein istahtaisin työpöydän ääreen lähettelemään tarjouskirjelmiä vaikka ja mihin. Tsekkailisin blogini tilastoja ja miettisin seuraavaa postaustani. Kirjoittaisin useammin postauksia, joiden julkaisu jännittäisi, koska mitä enemmän näkyvyyttä, sitä enemmän someraivoa. Ja kyllähän sitä pitäisi aina jotain mieltä olla, jotta voisi koukuttaa lukijansa.



Kun olisin tienannut ne rahat, joita en koskaan voittanut lotossa, pakkaisin poikaystäväni ja bikinit matkalaukkuun ja suuntaisimme tekemään töitämme palmun alle riippumattoon turkoosien vesien äärelle. Olen jo kysynyt tätä poikaystävältäni, että voidaanko sitten mennä ja hän suostuu sillä ehdolla, jos siellä palmun alla on ilmastointi. On siellä rakkaani, on siellä. (Todellisuudessa pakkaamme villasukat kapsäkkiin ja suuntaamme appiukkokokelaan kyydissä Turun saaristoon makoilemaan paikallisten palmupuiden eli mäntyjen alle riippumattoon, jossa asuu muitakin, esim. hämähäkkejä ja muurahaisia. Taustalla appiukkokokelas soittaa huilua ja poikaystävä haluaa jo kiireesti takaisin kaupunkiin.)


Oikeasti minulle riittäisi se, että olisi aikaa ja valoa käydä ottamassa kuvia silloin kun tarvitsee ja saisi rahaa sen verran yhteistöistä, että pystyisi esimerkiksi matkustelemaan tai säästämään rahaa asuntoa varten. Olisi ja on ihanaa, kun keksii aiheita, joista haluaa kirjoittaa ja sitten on aikaa istua alas kirjoittamaan. Rakastan sitä, kun saa kirjoittaa. Voisin lähteä joskus ihan vaan kirjoituslomalle johonkin!

Eikä minun olisi mikään pakko saada olla täysipäiväinen ammattibloggaaja vaan mieluiten tekisin tätä edelleen päivätyöni lisäksi. Se tietysti verottaa aikaa, koska on niitä iltoja myös, kun täytyy urheilla ja ei kertakaikkiaan voi ehtiä tekemään kaikkea samoina iltoina. Olen jo hyväksynyt sen, ettei aika vaan riitä ja mieluiten sitten postaan vähän harvemmin. En myöskään enää koskaan halua kirjoittaa väkisin väsyneenä vaan odotan niitä hetkiä, kun on oikeasti intoa ja jaksamista. Se toivottavasti näkyy myös teille miellyttävänä lukukokemuksena.

Onko teillä ajatuksia ammattibloggaamisesta? Mitä muuta pitäisi ottaa huomioon?

kuvat minusta: Susanna

maanantai 22. tammikuuta 2018

AURINKOINEN SUNNUNTAI

Vaikka tuntuu, ettei eilisessä postauksessa ole päätä eikä häntää, oli jotenkin helpottavaa saada sekavat ajatukset ulos itsestä. Pystyn jo vähän keskittymään muuhunkin kuin oman ammatti-identiteetin vatvomiseen ja ennen kaikkea iloitsemaan asioista niin kuin yleensä teen. Elämäniloni nimittäin perustuu pienistä asioista iloitsemiseen. Ilahdun, kun ulkona on kaunista tai kun saan juoda kahvia. Pienistä asioista nimittäin rakentuu suurempi kokonaisuus, johan sen Roope Ankkakin on opettanut kaikille sivistyneille.

Mun uus kestovanulappu!


Eilen oli erittäin kiva päivä. Se oli oikeastaan hyvä päätös noin muuten aika tympeälle viikolle. Heti aamusta oli ohjelmassa kuvaustreffit Susannan kanssa ja niinpä myöhännäisherännäisyyteni jäljiltä sain hinattua itseni autoon puolilta päivin. En suinkaan osannut ajaa Susannan luo ilman googlemapsia, koska olen käynyt heillä aiemmin vain kerran ja googlemapsi ajatti minut jotain maailman pienimpiä teitä pitkin Paattisten kautta erämaahan. Hienot oli kyllä maisemat!

Turussa on ollut nyt todella kaunista, kun puut ovat ihan valkoisia ja luntakin on maassa. Voitte varmasti kuvitella kuinka hienon näköistä varsinkin maaseudulla on, kun on valkoiset pellot, joita reunustaa valkoiset korkeat puut auringon paistaessa vienosti lämmitellen pakkasposkia.

Susannan luona vastassa oli pari innokasta koiraa niin kuin edelliselläkin kerralla oli. Lähdettiin ulos kuvailemaan, vaikka kylmä olikin. Pidettiin sisätiloissa kahvitauko ennen kuin käytiin vielä ottamassa toiset kuvat. Aikaa kului useampi tunti, mutta oli kyllä hauskaa nähdä, puhua ja valokuvata.







Tulin käymään kotona pikaisesti ennen kuin lähdin taas. Meillä oli Maaritin kanssa teetuokio, joka venyi useammaksi tunniksi ja lopputuloksena se, etten oikeastaan ollut kotona koko päivänä. Muutenkin tuntui ihan lauantailta, koska mulla on tänään vapaapäivä.



Tänään aion saada jopa jotain aikaiseksi, kun en ole hetkeen taas ehtinyt oikein mitään kotihommia tekemään. Täytyy vähän selvitellä vaatekasoja ja koittaa laittaa keittiötä järjestykseen. Ulkoilemaankin aion, kun valoisaan aikaan kerrankin ehtii!

Hyvää viikon alkua kaikille!

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

MINKÄ TAAKSEEN JÄTTÄÄ, SEN EDESTÄÄN LÖYTÄÄ

Tiedättekö sen tunteen, kun yhtäkkiä matto vedetään jalkojen alta eikä enää ole varmaa kuka olet, missä olet ja miksi olet? Minulle kävi niin perjantaina töissä.

Olen ollut väsynyt ja jo valmiiksi vähän hukassa.

Juuri nyt minusta tuntuu siltä, etten koskaan selvittänyt itselleni mihin töihin minun olisi pitänyt ammattikorkeasta valmistumisen jälkeen hakeutua. Olisin ollut tyytyväinen silloin ihan yleisesti vain toimistotöihin. En koskaan määritellyt itselleni selkeästi mihin rooliin minä haluaisin kaupan alalle. Ja se taitaa nyt kostautua, koska en vieläkään tiedä missä asemassa ja mitä tekemässä mun kuuluisi olla. Olen hyvä asiakaspalvelussa ja ongelmanratkaisussa, mihin siis sopisin?


Elämässä kävi pienten mutkien kautta niin, että toimin esimiehenä 6 vuotta ja sitten vaihdoin paikkakuntaa. Siirryin niihin töihin, jotka vastasivat koulutustani eli tein sihteerinimikkeen alla työsopimuksia ja vähän palkkojakin. Viimeisimpien yt:n seurauksena siirryin ihan eri työhön samalla nimikkeellä ja koulutustani vastaa eniten asiakaspalvelu, joka työhöni kuuluu.


Asiakaspalvelu saa minut ihan liekkeihin ja olen joka kerta iloinen, kun voin auttaa. Toisaalta minulla on vähän ikävä esimiestyötä, jossa sain tarttua epäkohtiin ja miettiä ratkaisuja ongelmiin, mutta sitten taas toisaalta samaan aikaan minulla ei ole yhtään ikävä esimiestyötä. En ikimaailmassa haluaisi olla esimies vain tittelin takia vaan mieluummin siksi, jos olisin sopiva sellaiseen työhön. Vaikka joskus olin esimies, en osaa oikein sanoa oliko se mun juttu vai ei. Jos sopisi esimieheksi, varmaan tietäisi toimiiko se asema itsellä?

Onhan maailmassa muitakin vaihtoehtoja kuin olla sihteeri tai esimies, onneksi. Se on vaan sääli, kun en tiedä mitä pitää tapahtua, että löydän oikean tien. Miksei kukaan ole merkinnyt reittiäni, kuten Turun luontopolut on merkitty sinisellä maalilla? Miten voi löytää jonnekin, jos ei tiedä mikä se jokin on? Entä jos olenkin jo ihan oikealla reitillä, mutta universumi vain kiusoittelee ja testaa kuinka helposti lannistun?


Kiukuttaa, kun työelämä ei ole niin helppoa. Miksei ole olemassa näitä ammatteja: pakettisalapoliisi, työohjesaarnaaja tai vaikka ongelmanratkaisija? Jos olisin joku noista, en varmasti kiukuttelisi yhtenäkään aamuna töissä. Lupaan.

lauantai 20. tammikuuta 2018

BLOGGAAJIA JA LUONNONKOSMETIIKKAA

Luen aika paljon blogeja. Tavallaan. Lukisin enemmän, jos jokaisen lukulistallani olevan blogin jokainen postaus olisi otsikoltaan tarpeeksi houkutteleva, mutta näin ei valitettavasti ole. Joskus on myös päiviä, kun aamulla tosi kiinnostavalta vaikuttanut otsikko ei enää houkutakaan illalla ja lopulta koko Bloglovinista ei muka löydy mitään luettavaa. Uskon väsymyksen tason vaikuttavan asiaan ja aamuisin sitä kai on jotenkin enemmän toiveikas koko elämän suhteen? Tarkoitan siis sitä, että aamulla kaikki self help -otsikot näyttävät todella hyvältä ja illalla sitä on jo menettänyt pelin, eikä aivoihin enää mahdu mitään, mikä saattaisi aiheuttaa ajatuksia ja toivokin on jo sammunut yhdessä järjen valon kanssa.

Loma-aikaan on myös luonnollisesti enemmän aikaa lukea blogeja. Tuossa uuden vuoden tienoilla minulla oli luppoaikaa ja satuin sattumalta surffailemaan eri blogiportaalien sivuilla etsien jotain uutta huikeaa luettavaa. Uusien blogienkin etsimistä siis harrastan joskus, koska minusta tuntuu, etten todellakaan ole pelannut vielä internetiä läpi mitä huippuhyviin blogeihin tulee.

Niin, se uusi vuosi. Olin siis surffannut ja silmiini osui Asikaine. Klikkasin blogiin ja yllätyin! Asikaine ei olekaan mies!! Olin jotenkin aina kuvitellut hänen olevan mies. Jäin koukkuun tietysti heti blogin kerrontaan, välillä jotain erilaista tasaisiin ja kimaltaviin lifestyleblogeihin verrattuna. Hihittelin itsekseni, kun mietin millainen se tilanne olisi, kun kertoisin joskus jossain Asikaiselle kuinka luulin häntä mieheksi.

Sitten koitti tämä viikko. Olin ilmoittautunut jo aikoja sitten Mamma rimpuilee -blogin Biodelly-iltaan, koska kerrankin Turussa jotain blogihäppeninkiä ja silleen. Arvatkaa mikä reaktio, kun infosähköpostissa ilmoitettiin paikalla olevan myös Salamatkustaja, Valeäiti ja Asikaine!!! Mietin koko viikon kuinka voin ikinä mennä sanomaan kellekään vieraalle ihmiselle kuinka olin vuosia luullut hänen olevan mies, koska en vain ollut ikinä klikannut blogiin asti katsomaan mikä hän on.

Sain onneksi Maaritin mukaan henkiseksi tueksi. Aloin jo pari tuntia ennen tapahtumaa ulista kuinka jännittävää ja snäpin mystory täyttyi jollain asukriisilätinöillä, höhö! Eihän mulla edes ikinä ole mitään asukriisejä!

Tapahtuma oli siis torstaina ja paikalla oli Mamma rimpuilee -blogin lukijoita. Saimme infoa sekä meikkaamiseen että yleisesti luonnonkosmetiikkaan liittyen. Siinä tuli samalla vähän shoppailtua ja saimme myös goodie bagit. Ai että, en ole kirjoittanut "goodie bag" vuosiin!




Ja mitenkäs sen Asikaisen kans kävi? No minä menin sanomaan, että terve, luulin sua mieheksi ennen kuin klikkasin blogiisi. Siitä se sitten lähti. Selvisi, että olemme pelanneet futista aikoinaan Raumalla vastakkain, höhö!

Ostin mm. Rahuan hoitoaineen ja Lily Lolon meikkipuuterin. Hoitoaine siksi, kun mua on alkanut ällöttää muovi, joka valuu meidän viemäreistä alas kosmetiikan muodossa ja haluan ehdottomasti vaikuttaa merten muovikuormaan omalta osaltani sen minkä pystyn. Hoitoaine, shampoo ja suihkusaippua ovat mielestäni helpoimpia aloittaa. Lily Lolo sitten taas siksi, kun se sai tapahtumassa niin paljon kehuja ja sen hinta ei päätä huimaa, se nimittäin maksaa vain 18,90 euroa!

Tapahtumasta jäi tosi hyvä mieli, koska muita bloggaajia on tietysti aina mukava nähdä ja porukka oli muutenkin kivan oloista. Kiitos siis järjestäjille ja kaikille!

torstai 18. tammikuuta 2018

VEIKKAUSLIIGAN OTTELUOHJELMASTA

Veikkausliigan otteluohjelma julkistettiin eilen ja tietysti se piti syynätä heti. Elämäni menee aika pitkälti otteluohjelman mukaan eli ensin futis ja sitten muut menot, joten onhan se mukava tietää onko paljonkin vapaita viikonloppuja ja mihin vierasreissut sijoittuu. Tästä kaikesta piti tietysti kuvata video, vaikken olekaan mikään supertubettaja.

Videosta sen verran, etten oikein ole varma jäikö tarkennus Waltsun paitaan, kun teksti loistaa siitä niin tarkkana vai mitä tapahtui. Että älkää antako pikkujuttujen häiritä 😄 


..unohdin myös kokonaan Tampereen reissut, höhö!

Ja ettei siellä nyt kukaan vedä hernettä nokkaan, ymmärrän hyvin viikonloppujen olevan seurojen kannalta hyviä, koska urheilumarkkinointi. Toisaalta viime kesänä kentän laidalla kuultua: turkulaiset ovat mökeillään saaristossa kesäisin eivätkä futiskatsomossa. Toivotaan, ettei tämä kuitenkaan ihan pitäisi paikkaansa vaan saataisiin stadion täyteen kaikkiin peleihin.

Tässä koko ohjelma.

Haluaisitteko, että tekisin videoita useamminkin? 😁 Mitä tykkäätte otteluohjelmasta?

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

FUTISKUVAUSTAVOITTEET 2018

Niin, kai sitä pitäisi jotain valokuvauksellisia tavoitteitakin asetella tälle vuodelle. En kuitenkaan ole vielä niin hyvä, että voisin kuvata täysin hälläväliä-asenteella, vaikka usein toki valunkin kentän laitaan luottaen lihasmuistiin ja perstuntumaan.

Siinä mielessä on myös alkamassa erilainen futiskuvausvuosi, koska aion kuvata Veikkausliigaa enemmän kuin viime vuonna. Tämä on luonnollisesti seurausta Tepsin noususta Suomen pääsarjatasolle. Tavallaan uskon tämän tuovan enemmän tilaa mun kuvauskalenteriin, mutta saatan toki olla täysin väärässäkin. Jotenkin vain tuntui välillä liian paljolta kuvata Veikkausliigaa, Ykköstä ja randomilla alempia sarjoja. Nyt suunnitelmissa on pysytellä Veikkausliigassa ja ehkä huvikseen käydä kuvaamassa naapurikunnissa Kakkosta.


Tavoite numero 1 on tänä vuonna hyväksyä hahmojen tarkkuus kuvissa ja pitää pää kiinni koko asiasta. Tuntuu, että puolet viime vuodesta meni tarkkuusasioiden säätämiseen ja ihmettelemiseen enkä keskittynyt varsinaisesti valokuvaajana kehittymiseen. Tänä vuonna haluan unohtaa koko kakan ja keskittyä nimenomaan olemaan parempi kuvaaja. Jos Canon ei pysy mun vauhdissa mukana tehden epätarkkaa jälkeä, täytyy minun varmaan sitten keskittyä enemmän ja olla heilumatta.


Tavoite numero 2 on yrittää saada kasaan rahat uutta runkoa varten. Tarvitsen uuden rungon ja nyt taas talven jäljiltä olen sitä mieltä, että se voisi ihan hyvin kaikesta huolimatta olla croppikenno. Koska rakastin 70D:n puhki, haluaisin antaa ylitsevuotavaa ja vaaleanpunaista rakkautta jollekin samanlaiselle laadukasta jälkeä tekevälle tekniselle ihanuudelle. Olisi ihanaa painaa nappulaa vauhdin ollessa vähintään 7 kuvaa sekunnissa. Vähintään.


Tavoite numero 3 olkoon lupaus pitää nappiskuvista ja muista meikäläisen tavaramerkeistä kiinni. Vaikka Veritas on tosi hankala taidekuvausta varten, yritän saada silti ne tietyt lähes pakolliset taidekuvat sieltä joka kerta.


Tavoite numero 4: jotain kehitystä. Oma kehitys on tosi vaikea ymmärtää siinä hetkessä, jossa elää, mutta onneksi aina voi selata blogista kuvia ja nähdä harppaukset sitä kautta. Kun on kuvannut jo useamman vuoden, on vaikea ajatella miten näistä tavallisista pelitilannekuvista muka saisi jotenkin vielä parempia, mutta kyllä ne taitavat vähitellen parantua sitä mukaa, kun omat kyvyt paranevat. (Toki antaisin mitä vaan, jos saisin kuvata joskus matsin jollain 10000 euron putkella!! Koska onhan se nyt vaan fakta, että jossain vaiheessa kuvien kehitys vaatii kaluston kehitystä. Oma silmä on se mikä on ja toki sekin kehittyy kuvatessa, mutta ehkä mieluummin kehittää vuorotellen sitä silmää ja sitten taas tekniikkaa.)


Tavoite numero 5: uusia kenttiä ja uusia maisemia jälleen. Viime vuonna tuli aika monta uutta kenttää nähtyä, mutta vielä on paljon näkemättä! Josko sitä viitsisi lähteä Kuopiossakin käymään ja on tässä toki ollut puhetta Ahvenanmaastakin.. Kaikista siisteintä olisi toki päästä kuvaamaan ulkomaille myös.


Tavoite numero 6: saada edes yksi taulun arvoinen kuva. Se vaatii keskittymistä ja tilannetajua.


Miltä kuulostaa? Onko siellä joku toinen valokuvaaja, onko sulla tavoitteita?