sunnuntai 21. tammikuuta 2018

MINKÄ TAAKSEEN JÄTTÄÄ, SEN EDESTÄÄN LÖYTÄÄ

Tiedättekö sen tunteen, kun yhtäkkiä matto vedetään jalkojen alta eikä enää ole varmaa kuka olet, missä olet ja miksi olet? Minulle kävi niin perjantaina töissä.

Olen ollut väsynyt ja jo valmiiksi vähän hukassa.

Juuri nyt minusta tuntuu siltä, etten koskaan selvittänyt itselleni mihin töihin minun olisi pitänyt ammattikorkeasta valmistumisen jälkeen hakeutua. Olisin ollut tyytyväinen silloin ihan yleisesti vain toimistotöihin. En koskaan määritellyt itselleni selkeästi mihin rooliin minä haluaisin kaupan alalle. Ja se taitaa nyt kostautua, koska en vieläkään tiedä missä asemassa ja mitä tekemässä mun kuuluisi olla. Olen hyvä asiakaspalvelussa ja ongelmanratkaisussa, mihin siis sopisin?


Elämässä kävi pienten mutkien kautta niin, että toimin esimiehenä 6 vuotta ja sitten vaihdoin paikkakuntaa. Siirryin niihin töihin, jotka vastasivat koulutustani eli tein sihteerinimikkeen alla työsopimuksia ja vähän palkkojakin. Viimeisimpien yt:n seurauksena siirryin ihan eri työhön samalla nimikkeellä ja koulutustani vastaa eniten asiakaspalvelu, joka työhöni kuuluu.


Asiakaspalvelu saa minut ihan liekkeihin ja olen joka kerta iloinen, kun voin auttaa. Toisaalta minulla on vähän ikävä esimiestyötä, jossa sain tarttua epäkohtiin ja miettiä ratkaisuja ongelmiin, mutta sitten taas toisaalta samaan aikaan minulla ei ole yhtään ikävä esimiestyötä. En ikimaailmassa haluaisi olla esimies vain tittelin takia vaan mieluummin siksi, jos olisin sopiva sellaiseen työhön. Vaikka joskus olin esimies, en osaa oikein sanoa oliko se mun juttu vai ei. Jos sopisi esimieheksi, varmaan tietäisi toimiiko se asema itsellä?

Onhan maailmassa muitakin vaihtoehtoja kuin olla sihteeri tai esimies, onneksi. Se on vaan sääli, kun en tiedä mitä pitää tapahtua, että löydän oikean tien. Miksei kukaan ole merkinnyt reittiäni, kuten Turun luontopolut on merkitty sinisellä maalilla? Miten voi löytää jonnekin, jos ei tiedä mikä se jokin on? Entä jos olenkin jo ihan oikealla reitillä, mutta universumi vain kiusoittelee ja testaa kuinka helposti lannistun?


Kiukuttaa, kun työelämä ei ole niin helppoa. Miksei ole olemassa näitä ammatteja: pakettisalapoliisi, työohjesaarnaaja tai vaikka ongelmanratkaisija? Jos olisin joku noista, en varmasti kiukuttelisi yhtenäkään aamuna töissä. Lupaan.

2 kommenttia :

  1. Vähän samoja fiiliksiä. Miksei fanityttöys ole ammatti? Tai no, periaatteessa se onkin, esim. FanGirlQuestilla... Ja toisaalta, haluaisin tehdä päivät pitkä levynkansisuunnittelua. Sekin olisi mahdollista, vaan miten siihen päästä? Ja miten tällaisilla ammateilla elää? Melko kehnosti. Ja saako niissä toteutettua niitä omia osaamisiaan?

    Mä sain viime syksynä enemmän vastuuta töissä, projektinvetoa ja sellasta, mistä oikeasti tykkäsin ja mistä sain hyvää palautetta. Toisaalta stressasi, toisaalta jaksoin töissä paremmin kuin hetkeen. Nyt tota tilannetta vastuusta ei taas ole, ja sitä huomaa olevansa vähän hukassa. Äh. Aaltoliikettä.

    Kyllä me vielä polkumme löydetään! Jos ei töissä, niin pidetään ainakin mielet kirkkaina harrastamalla kivoja asioita, kuten valokuvausta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha noniin :D Pitäisi kai olla niin hyvä siinä mitä tekee, että siitä saisi ammatin :)

      Ilmeisesti vastuu antaa sopivasti painetta ja haastetta, jottei työ ole ainakaan alikuormittavaa. Musta on myös hassua, etten mä ole missään kohtaa pelännyt vastuuta, vaikka esimiesaikoina olinkin vastuussa lähes koko maailmasta.

      Toivottavasti löydetään!! Ja joo, valokuvaus pitää järjissään! <3

      Poista