maanantai 5. helmikuuta 2018

MITEN TAMMIKUU MENI

Jokainen tammikuu alkaa aina puhtaalta pöydältä. Kuin yhdessä yössä kaikki edellisen vuoden velttous ja vetelehtimen olisi siivottu pois näkösältä sellaiseen paikkaan, josta ne eivät enää ikinä tule päivänvaloon. Intoa puhkuen on ajateltu kuinka juuri tämä laihdutuskuuri ja alkoholiton kausi varmasti pitää, eikä millään maltettaisi odottaa paremman ja terveemmän elämän tuomia tuloksia.

Menee viikko, tekee mieli suklaata tai viinaa tai jopa molempia yhtä aikaa. Menee toinen viikko, suurin osa on jo ratkennut siihen vanhaan elämään todeten uuden vuoden lupausten olevan ihan perseestä, koska niiden lupaustenhan vika se on, kun oma luonne ei kestä rasitusta.

Sitten on ihan toisenlaisia vuoden aloituksia.

Vaikkei menneisyyttään olekaan tarvinnut siivota pois mihinkään ja on ihan sujut sen kanssa miten on elänyt, jostain ihmeestä universumi olikin päättänyt mystisen uuden vuoden yön jälkeen kaataa ihmislapsen eteen ajattelemisen arvoisia asioita. Mitä minun pitäisi tehdä ammatikseni? Kenen kanssa vietän aikaani? Miten ja missä vietän aikaani? Onko minulla ikävä jalkapalloa? Laihdunko vai lihonko vain lisää?

Näitä minä olen miettinyt. Universumi päätti tuoda eteeni uudestaan ihmisiä ja asioita, joista osan kanssa olen ystävystynyt enemmän ja osalle ei ole riittänyt aikaa tarpeeksi, vaikka haluaisinkin riittävän.

Suklaa- ja viinalakkoon minun ei ole tarvinnut mennä, sillä suklaasta pääsee eroon hyvin helpolla mustavalkoisella ajattelutavalla ja viinan kanssa minulla ei ole ongelmaa. Minun ratkaisuni vuoden alusta suklaan suhteen on ollut selkeä: en saa ostaa suklaalevyä kotiin, mutta saan syödä sitä kotini ulkopuolella ja myös kotona, jos olen saanut suklaata jostain.



Tammikuu tosiaan alkoi aika rytinällä. Siinä tuli avattua monta asiaa, joista olen viime vuonna pysynyt hiljaa ja toisaalta sellaisia asioita, joita en ollut aiemmin edes nähnyt. Tiedättekö kuinka sokea ihminen on omalle ympäristölleen? Meidän kaikkien nenän edessä saattaa tapahtua pienen pieniä juttuja ja me tajutaan ne jonain kirkkaana päivänä, sitten kun aikaa on kulunut jo vuosia. Se on ihmeellistä se.

On tullut istuttua Turun Espresso Housessa niin monta tuntia, että varmaan saisin jo maksaa paikkavuokraa heille sen lisäksi mitä maksan heille kahvista ja muista sirkushuveista. Totesimmekin viimeksi Hansan ovista ulos kulkiessa Maaritin kanssa, että ehkä meidän pitää etsiä joku uusi kahvila, sillä Espresso House alkaa olla nähty.

Maaritista puheen ollen, hänen kanssaan on tullut hengattua enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä. Olemme käyneet hoitamassa asioita niin Myllyssä kuin Hansassakin, lenkkeilty ja kävimmepä eräänä torstai-iltana hörppimässä skumppaa Biodellyssa.




Yhtenä lauantaipäivänä mulla oli harvinaislaatuinen työpäivä, jolloin suuntasimme parin muun sihteerin voimin Tampereelle moikkaamaan kollegoita ja esimiestämme. Kun tulimme illalla takaisin Turkuun, täällä oli valkoinen ihmemaa ja tulin niin onnelliseksi luonnon kauneudesta. Satusilta oli tuolloin ihan todellinen satusilta.


Susannaakin kävin tapaamassa ja otimme yhdet parhaista kuvista, jotka olemme koskaan ottaneet. Tulin niistäkin niin onnelliseksi, enkä malttaisi odottaa seuraavaa kuvauspäiväämme! Ihanaa saada kunnon kuvia tänne blogiin.


Tammikuussa tuli harrastettua myös liikuntaa ihan eri tavalla kuin viime vuonna. Jaksamista on riittänyt, kunto on parantunut vähitellen enkä enää tule kipeäksi heti, jos rasitan kehoani yhtään enemmän. Siitä kiitos menee eräälle rasvaliukoiselle vitamiinille, jota tästä lähtien muistan kyllä ihan takuulla popsia heti syyskuusta alkaen. On kulkaa tukkakin alkanut kasvaa ihan eri tavalla, kun vetelen Deetä aamuin illoin lääkärin määräyksestä.


Epäilytti myös oma näkökyky, joten kävin näöntarkastuksessa. Turhaan olin epäillyt, mutta silti oli pakko saada uudet lasit. Oli erinomainen hankinta tämä. Välillä jotain muuta kuin sinistä!

Sitä näkökykyä tuli kyllä testattua, koska tätä oli niin vaikea ymmärtää:


Penni, FC Inter. En tiedä voinko päästä tästä yli millään tavalla ikinä, mutta yritän olla näkemättä tuota pelipaitaa. En silti tarkoitan, että kuvittelisin Pennin yläosattomiin aina nähdessäni, höhö! Silti minulla tulee olemaan hyvin suuri ongelma tämän asian kanssa, koska haluaisin kuvata Penniä, mutta... Ääää!


Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Tammikuun lopulla elämääni tuli vielä takaisin tankkipelikin ja sitä tässä on saanut taas ihmetellä. Että pitääkö sitä nyt niin valvoa kaikki viikonloput pelaamassa vai miten olisi kohtuu tässäkin harrastuksessa? Peliseuralaiseni tuskin on viettänyt kovin nautinnollisia hetkiä katsellessa räpellystäni. Esimerkiksi lauantaina tein saman virheen kaksi kertaa enkä ehkä voisi enempää hävetä omia aivojani. Kuka idiootti tekee saman virheen kaksi kertaa?!

Näiden kaikkien pienten asioiden summana voin todeta olleeni alkukuusta hieman hukassa, mutta sitten löysin takaisin, kun aloin saada pienistä asioista kiinni ja nyt en enää edes muista miksi hukkaan meninkään. No okei, muistan, mutta annan sen olla. Kunnes universumi jälleen pakottaa minut kohtaamaan ne asiat ja ehkä tekemään ratkaisuja. Siihen asti taidan ajella panssarivaunuilla ja nauttia jalkapallon valokuvaamisesta.

Kyllä elämä kantaa aina kaikesta huolimatta 😘

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti