perjantai 30. maaliskuuta 2018

NYT KÄYMME PÄÄSIÄISEN VIETTOHON

Aurinkoista huomenta ihmiset! Vai paistaako aurinko? Tuijotin tyhjää tekstieditoria edessäni tunnin, kun mietin miten voisin aloittaa. Olen kuluneen kuukauden aikana ajatellut aika usein kuinka olisi pitänyt taas blogata, mutta jättänyt silti tekemättä niin, koska on ollut muuta tekemistä, muuta ajateltavaa eikä minkäänlaista suunnitelmaa, jonka mukaan olisin voinut pitää yllä edes jonkinlaista postaustahtia. Sitten olen miettinyt, etten kovin monen blogia ja postauksia ole ehtinyt myöskään itse lukemaan, joten ehkä teilläkin siellä on asia nimeltä elämä ettekä ehdi kyttäämään milloin blogeissa tapahtuu jotain.


Tällä viikolla olen keskittynyt selviämään työpäivistä. Viikko on ollut täynnä ylimääräistä odotusta, sillä tänään lähden pääsiäisen viettoon Ähtäriin ja ensi viikolla olen lomalla! Jauuu!

Päätin anoa lomaa ensi viikolle, koska sinne osuu Veikkausliigan media-avaus ja muutenkin olen pantannut talviloman pitämistä turhan pitkään. Jotenkin välillä ihan samperin vaikea päättää milloin haluaisi olla lomalla. Sitten sen pitäminen vain venyy ja venyy. Ehkä tilanne olisi eri, jos joskus suunnittelisi lähtevänsä johonkin reissuun tai muuten vain tekevänsä jotain muutakin kuin möllöttävänsä kotona.

Noh, reissusta puheenollen, kohta sinne Ähtäriin! Hauskaa pääsiäistä!

tiistai 27. maaliskuuta 2018

KIRKKOTREFFEILLÄ RUISSALOSSA

Sunnuntai oli yksi tämän kevään parhaista päivistä. Vaikea sanoa oliko se kaikista paras tähän asti (todennäköisesti), sillä niitä parhaita päiviä on kuukauden sisään ollut aika monta. Tasapainon takia mainittava, että eilinen jääköön historiaan päivänä, jolloin olisin halunnut tehdä mustavalkoisia kuvia (teen mustavalkoisia kuvia vain tietyssä mielentilassa), mutta yhtään siihen tarkoitukseen sopivaa otosta ei ollut saatavilla. En tietenkään halunnut pilata sunnuntain kuvia millään mustavalkoisuudella, joten tämä olkoon iloinen postaus.

Ensinnäkin tässä kuukauden sisään mua on pyydetty kirkkoon niin monta kertaa, että oli pakko sopia kirkkotreffit. Olisin tietysti halunnut heti kirmata alttarille, mutta enpä sitten uskaltanut kuitenkaan lenkkarit jalassa. 


Tämä meidän kirkkotreffipaikka löytyy Ruissalosta. En ollut ikinä ajatellut tuollaisia metsäkirkkopaikkojakin olevan olemassa, mutta olen tässä viime aikoina huomannut, etten ole ajatellut paljon muutakaan. Linnunlaulukin on niin erikoinen asia ja onko pakko tunnustaa, että saatoin haluta koskea sahanpuruihin, kun sellaisiakin vastaan tuli muutamia kasoja. Tätäkö se on, kun ihminen vieraantuu luonnosta?


Onneksi takaisin on lyhyt matka. Luontoon pääsee, kun sinne vain menee. Olisin voinut aiemminkin, mutta jotenkin en ole osannut yksin? En edes tunne Ruissaloa yhtään, kun en ole tutkinut.

Halusin nähdä meren, vaikka siellä jäät ovatkin vielä. Jäistä huolimatta olisin voinut istua tuijottamassa maisemia pitkäänkin, kun aurinkokin alkoi juuri paistamaan. Ehkä olisi pitänyt jäädä. Ehkä sinne voisi mennä pian uudestaan. Veden tuijottaminen rauhoittaa ja ilmeisesti siihen riitti myös nuo jäät.





Reilun tunnin ulkoilun jälkeen mentiin munkkikahville. Tiedättekö mikä oli aivan uusi kokemus? En ollut koskaan ennen jakanut herkkua kenenkään kanssa 😂🙈 Hyvin se meni silti, ei tullut riitaa, höhö! Ja tämä jos mikä osoittaa mun luonteen olevan ihan kehityskelpoista kamaa. Sillä lailla hyvällä tavalla.


Tunti ulkona oli ystävälleni aivan liian vähän ilmeisesti, kun piti vielä kahvittelun jälkeen päästä käymään pienellä kierroksella. Aurinko paistoi ihanan lämpimästi ja ulkona olisi voinut olla vaikka koko päivän. Tällaiselle ensikertalaiselle tuollainen parikin tuntia tietysti oli jo paljon, mutta ehkä sitten joskus se koko päivä, mikäli seura on vain itseä parempaa (joskus pohjalaisellakin on heikot hetkensä, myönnän).


Minusta nuo osmankäämitötteröt ovat jotenkin uskomattoman hauskoja kasveja. Samaa kategoriaa kuin sahanpurujen tuoksu, moottorisahan ääni, vespotit (eli vesilätäköt) ja viidakkolintujen laulu. Ne kertovat elämästä

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

ELÄMÄN KEVÄT

Voi luoja mitä nämä keväät tekevät minulle. Ensin tammikuussa sekoan auringosta ja sitä jatkuu koko helmikuun. Sitten maaliskuussa tilanne alkaa tasaantua ja huomaan auringon paljastaneen muutakin siivottavaa kuin pölyiset asuinneliöni. Kuten koko elämän?

Yhtenä päivänä olen onneni kukkuloilla, toisena murisen itselleni ja kolmantena palaan 10 vuoden takaiseen haaveeseen ihan vain jättää tämä kaikki tänne ja kadota johonkin pois. Silloin 10 vuotta sitten haaveilin ulkomaista, nykyään tiedostan voivani vain joskus muuttaa sinne pirun ulkomaille niin halutessani eikä siitä tarvitse tehdä mitään katoamistemppua.

Tämän kaiken tasapainottelun takia en ole pahemmin postannut mitään, koska en oikeasti välillä tiedä kuinka tässä sohvalla voisi muka olla rauhassa enemmän kuin 5 minuuttia. Sen takia esimerkiksi torstai-iltana yhtäkkiä vain päätin heittää tyhjät pullot auton perälle ja ajeluttaa niitä pitkin Turun takametiköitä aikomattakaan viedä niitä kauppaan vaan viedäkseni itseni frendin luo kylään. Lähtiessäni mutisin kuinka tämä iltojen valoisuus tekee minut levottomaksi. Niin kuin se tekeekin.


Perjantain parhaisiin taas kuului autoasioita, kahvittelua ja jalkapalloa. Ensinnäkin mulla oli treffit Motonetissä (tätä en ollut koskaan aiemmin tehnyt) ja myöhemmin piti osata asentaa pösöön yksi lamppu. Olin jotenkin kuvitellut sen olevan hirvittävän vaikeaa, mutta eihän se nyt ollutkaan. Nyt olen iloinen, kun osaan itse vaihtaa niitä surkeita ajovaloja, jotka palavat aina (tuli entisaikojen sinkkufiilis mieleen tästä operaatiosta jotenkin, vaikka siis tarvin toki apulaisen tuohon). Kun yhden vaihtaa, seuraava posahtaa.


Olen tällä viikolla myös treenannut. Ainakin 2 kertaa. Testasin yhtenä päivänä aamutreeniä ja se oli kyllä kieltämättä aika toimiva konsepti. Jännä miten jokaiselle asialle elämässä on oma aikansa, kuten vaikka aamutreenille. 10 vuotta sitten en millään olisi voinut edes kuvitella harrastavani jotain sellaista, mutta nyt se tuntuu oikeastaan ihan hyvältä idealta. Ihmiset muuttuvat ajan myötä. Ei kaikkeen tarvitsekaan aina olla valmis silloin, kun joku toinen on.

Sitten on asioita, joista ei ymmärrä miksi ne tupsahtavat elämään silloin, kun on maailman huonoin hetki. Sekin on jotain, mikä tekee pirun levottomaksi. Olen pohtinut paljon nyt sitä, mitä asioita universumi tuntuu tuovan eteeni vähän väliä. Uskon siihen, että tietyt jutut toistuvat ihmisen elämässä niin kauan, että ihminen tajuaa tarttua niihin.

arskat Dolce & Gabbana ● takki Only ● paita Mango ● farkut Gina Tricot ● kengät Pier One

Muita asioita: jouduin tällä viikolla puhua enkkua joka päivä töissä ja vieläpä tilanteissa, joissa en koskaan aiemmin ollut englanniksi kommunikoinut. Kääks! Jos näin jatkuisi edelleen, saattaisin joku päivä pystyä puhumaan kieltä ihan kunnolla. Olen myös laihtunut. Tahti on huolestuttavan kova, mutta on vain ollut muuta tekemistä kuin syöminen. Täytyy huolehtia, että saan suklaata tarpeeksi, koska muutenhan olen kohta laihtunut 10 kiloa ihan huomaamatta (okei nyt ei vielä ole ihan viittäkään kiloa mennyt, mutta lähellä on).

Jos postaus vaikutti erittäin sekavalta, ei hätää, niin on sen kirjoittajakin.

Postauksen kuvat on otettu joskus, kun förin korvasi jäätie Aurajoen yli ja koko Turku laskeutui jäälle seikkailemaan. Susanna otti nämä.

tiistai 20. maaliskuuta 2018

HAVAINTOJA ELÄMÄSTÄ YHDEN LAUANTAIN PERUSTEELLA

Mulla on tapana avautua välillä vähän turhankin syvällisistä aiheista täällä, koska on olevinaan pakko kirjoittaa auki kaikki vaivaannuttavimmat ajatukset. Sitten vastapainona haluan töötätä tänne myös kevyttä hömppää, sillä elämä nyt vaan on vähän turhan raskasta ilman keveämpiä aiheita.

Lauantainahan tuli vähän kaiveltua vanhoja, mutta loppupäivä onneksi oli hieman kevyempää höttöä. Ajattelinkin listata tähän alle muutaman havainnon siltä päivältä ja erityisesti illalta:

● Ellinoora on mun uus Kaija Koo. Olen hoilottanut jo monta päivää putkeen eihän leijonil oo kyynelkanavii enkä ajatellut lopettaa hetkeen. Tosin eilen kotiin tullessa Klamydian 6:30 meni edelle, siitä osaan sentään sanojakin vähän pidemmälle kuin mistään Ellinooran biisistä.

● Ylipäätään ilta, johon liittyy vahvasti laulaminen, on ihan parasta. Vaikken osaakaan laulaa, laulan silti, haha! Se, että oli muka tosi hyvä idea laulaa kaikenlaisia ysäribiisejä läpi, vaikutti eilen ihan mielenkiintoiselta idealta, kun töissä päässä soi yhtäkkiä E-Rotic.

● Meikkaaminen SJK:n väreillä tuntuu edelleen hyvältä. Mustaa ja kultaa luomiin ja sain Maaritin huokailemaan välittömästi. Minkäs sille voi, että tuo väriyhdistelmä sopii mun omiin väreihin ylihyvin.


● Estrellan linssisipsit ovat aika nameja. Pakko ostaa, kun ensi kerran käy kaupassa.

● Olen nykyään enemmän läsnä mun elämässä ja unohdan snäpätä tai päivittää instastooria. Oli tarkoitus kyllä snäppäillä illan aikana, mutta ei hemmetti, ei sitä vaan tullut tartuttua puhelimeen, kun oli muuta tekemistä.


● Jos seuraava aika osteopaatille on vasta joskus pitkän ajan päästä, mutta selkä ihan jumissa kuvaamisen takia, kannattaa kokeilla rentoutusta jotain muuta kautta. Kuten bilettämällä. Toimii.

● Osaan edelleen lirkutella baarimikolle. Helposti. Mutta järkkäreille haastan nykyään vaan riitaa. Kummallinen kehityssuunta ottaen huomioon, että ennen vanhaan lirkuttelin niille kaikista eniten ja baarimikot sai suurin piirtein olla rauhassa. Sitä paitsi järkkäri on viimeinen ammattikunta kelle kannattaa aukoa päätään, sillä vaikka olenkin Etelä-Pohjanmaalta ja omistan maailman, järjestysmiehen auktoriteetti ylittää aina omani ja tiedän sen ihan hyvin.

● Aina, kun lähtee baariin, kannattaa ottaa oma turvamies mukaan. Näin me tehtiin Maaritin kanssa ja saatiin elää ihan rauhassa koko ilta. Turvamies on myös näppärä kantamaan drinkkejä (pöytään), laukkua ja minua, kun tahtoo tuo tasapaino välillä olla vähän mitä sattuu. Ja älkää huoliko, minun tasapainoni kanssa alkoholilla ei ole osuutta asiaan vaan se on ihan luonnostaan perseestä. Tai vatsalihaksistahan sen kuuluisi lähteä kai.


● Mustarastaat eli viidakkolinnut lauloivat lauantaiyönä ja eilen. Ehkä sunnuntainakin, en vain ollut niin paljon ulkona.

● Forte on mitäänsanomattoman oloinen baari? Tai sitten hengasin siellä liian vähän aikaa ja liian myöhään.

● Baari-ilta ilman ylimääräistä draamaa on aika jees. Nimenomaan rentouttavaa. Just sitä, mitä baari-iltojen kuuluukin olla.


Viikonloppu kokonaisuudessaan oli jonkin sortin voitto myös sillä saralla, että yhtäkkiä painoa oli lähtenyt 1,5 kg viikossa. Hupsis! Vissiin nauroin niin paljon, että meni treenistä.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

HARKKAMATSI: TPS-SALPA 16.3.2018

Kävin perjantaina kuvaamassa jalkapalloa. Tepsillä oli harkkamatsi Kupittaalla SalPaa vastaan ja mulla sattui olemaan aamuvuoro, joten karkasin töistä kuvaamaan, kun aurinkokin niin kauniisti paistoi. Harmi vaan, että Turussa pari päivää puhaltanut viima ei tuntunut kovin kivalta, vaikka aurinko miten lämmitti. Onneksi en ajatellut asiaa ennen kuin lähdin, sillä muuten olisi kyllä jäänyt kuvat ottamatta.

Kyllä mä tietysti arvoin tuossa viikon aikana menenkö vai en, koska matsi oli kuitenkin tosi aikaisin päivällä, mutta halusin nähdä myös SalPan pitkästä aikaa. En usko, että tulee lähdettyä Saloon kuvaamaan kovin usein ainakaan huvikseen.

Stressasin torstaina, että kuinka muistan taas kaikki kamat mukaan, kun menen töistä suoraan. Kuvittelin perjantaina muistaneeni ihan hyvin, mutta Kupittaalle päästyäni tajusin, ettei mulla ole hanskoja mukana. Onneksi mun kuvausrepusta löytyy lähes kaikkea, joten kaivoin sieltä yhdet nahkahanskat, joilla kuvaan yleensä syksyllä, kun sormet jäätyy ja pitää saada kunnon ote putkesta.






Musta tuntuu, etten ollut pitkään aikaan kuvannut maalihalia? Tässä matsissa niitä pääsin näkemään sentään pari, mutta sitä en vieläkään tiedä missä kohdassa se kolmas maali tuli? Olen varmaan ollut selkä kenttään päin, kun piti lämmitellä välillä. Pitäisi varmaan katsoa kooste jossain välissä. Jää muuten vaivaamaan.

Muutenkin tämä oli edelleen itsellekin harkkamatsi. Keskityin taas kaikkeen muuhun paitsi peliin, mutta tällaisia nämä vuoden ekat matsit aina on.

Harvoin olen mielissäni, kun eteeni tulee miehiä lämmittelemään, vaikka Veritaksellakin tulee usein valittua juuri se pääty, jossa näin tapahtuu kuitenkin, mutta perjantaina se ei haitannut yhtään, kun sai höpötellä tuttujen kanssa. Ja tässä tapauksessa myös kuvata heitä, sillä peli oli toisessa päässä jonkun aikaa.








Ekalla puoliajalla ei osunut tuuli naamaan, mutta voi luoja toista puoliaikaa. Olin ihan jäässä ja mietin koko ajan, että voisinko vain luovuttaa ja lähteä, mutta en pystynyt. Montaa kuvaa en taaskaan saanut otettua, koska oli vain kertakaikkiaan niin kylmä. Valo oli kyllä parempi näin päin, mutta ilmeisesti olosuhteet eivät vain voi olla aina ihan täydelliset.





Ettei tämä nyt olisi pelkkä valitusvirsi, täytyy sanoa taas kuinka kivaa on kuvata jalkapalloa ja etenkin valoisassa. Ehkä kuvamäärät kasvavat, kun tulee hieman lämpöisempää ja pystyy tekemään kunnolla sen mitä on tekemässä. Tämä oli vähän taas tällaista ihmettelyä.

Eipä sillä, on tämä kirjoittaminenkin nyt yhtä ihmettelyä, koska en vain kyennyt eilen kirjoittamaan tätä valmiiksi, vaikka tiesin, etten pysty tarjoilemaan mitään suurta lukunautintoa Fortessa aamuneljään pyörimisen jälkeen. Kyllä! Luitte oikein! Se oli vartti ja Forteen viime yönä. Noh, toivottavasti kuvista on enemmän iloa teille kuin tekstistä.

TPS - SalPa 3-1

lauantai 17. maaliskuuta 2018

MENNEISYYDEN STRESSI

En tiedä mainitsinko ikinä täällä kuinka tämä vuosi alkoi sukeltamalla aika syvälle menneisyyteen. Luulin silloin, että olisi kyse vain yksittäisestä tapauksesta, mutta ei, sehän ei universumille riittänyt. Tammikuun alun jälkeen olen saanut elämääni ihmisen vuosien takaa, mikä on sinänsä aika hassua. Meillä oli mahdollisuus tutustua jo monta vuotta sitten, mutta jotenkin sivuutin koko asian tuolloin, kunnes vanhojen kaivelun tammikuussa hän yhtäkkiä pompsahti eteeni.

Helmikuussa on kaiveltu vanhoja kuvia ja olen avautunut asioista, joista en ole koskaan ennen puhunut huomaten kuinka helpottavaa se on, kun puhuu jollekin. Verrattavissa kai ripittäytymiseen. Kuvittelin myös vuosia, ettei mulla ole menneisyydessä mitään, mikä vaivaisi, mutta yhtäkkiä niitä asioita onkin ihan miljoona?! Minkä taakseen jättää, sen totisesti edestään löytää! Ja joku toinen joutuu kuuntelemaan.


Olen myös kai kuvitellut päässeeni yli elämäni suurimmasta stressijaksosta, josta on nyt jo 3-4 vuotta, kunnes tänä aamuna taas vaihteeksi etsin vanhoja kuvia ja löysin yhden, joka on viimeisimpiä ns. laihoja kuvia musta. Sen jälkeen alkoi alamäki, joka vei mukanaan. Ymmärrän vasta nyt, ettei pelkkä aika riitä parantamaan kaikkea, minkä stressipiikki aiheuttaa. Fyysiseen hyvinvointiin aika on ollut se suurin parantava voima, mutta mitä olen tehnyt henkisellä puolella? Lähinnä hakenut vauhtia vihasta sisimmässäni, vaikka olisi pitänyt rakastaa itseään koko helvetin ajan.

Tarkoitan itsensä rakastamisella tässä yhteydessä sitä, että todennäköisesti olisin selvinnyt syksystä 2014 edes vähän paremmin, jos olisin nukkunut enemmän ja liikkunut lempeämmin. Olisi pitänyt sulkea elämästä hetkeksi ihan kaikki muut ihmiset, maata Pippurin kanssa terapiasohvalla ja pohtia jo silloin mikä kaikki on tärkeää ja mikä ei. Tuskin kylillä hiihtely töiden jälkeen oli niin tärkeää tai tankkipelin mättäminen iltamyöhään. Uni ja lepo, kunnollinen palautuminen, vaativassa elämäntilanteessa olisi ollut kaikkein tärkeintä.


Joku voisi tietysti sanoa tähän kaikkeen, että mitä noita vanhoja kaivelemaan, mutta helvetti, koko ajan tulee eteen jotain sellaista. Henkinen muutos on sitä paitsi tosi paljon vaikeampi kuin fyysinen. Silti ne molemmat kuuluvat yhteen, tukevat toinen toistaan.

Onneksi elämä on matka ja välillä saa huomata henkisellä puolellakin tapahtuneen jotain edistystä. Itselleni tällainen olo tuli viime vuonna ja taidan taas olla menossa eteenpäin, vähän kuin suomalainen jalkapallokin, vanhojen kaivelusta huolimatta. Tikulla silmään ja silleen.


Ehkä tuo stressiasia nousi pintaan, kun tässä on joutunut miettiä tällä viikolla juonko kenties liikaa kofeiinia ja nukunko liian vähän vai mistä oikein stressaan, sillä olen ollut taas ihan ihmeellisen väsynyt vähän väliä. Ainakin nukkumiseen pitäisi tosissaan panostaa ja siksi nyt kirjoitin postauksenkin vähän siihen sävyyn, jos vaikka itsekin oppisin jotain omista virheistäni. Tosin tietenkään en vielä tänäänkään voi nukkua kunnolla, sillä kuulin eilen viekoittelevan kysymyksen erittäin kauniin hymyn saattelemana, jotta "mentäiskö huomenna baariin" ja mitäpä luulette mitä meitsi vastaa. Todellakin mennään!

Luvassa siis tänään maailman parasta seuraa, laulantaa nuotilleen ja sen vierestä, naurua, hengitysharjoituksia ja meininkiä, jota kutsutaan elämäksi. Parasta stressinpurkua nukkumisen lisäksi.

torstai 15. maaliskuuta 2018

KEVÄTMUIJA

Vaikka olinkin käytännössä noin kuukauden pois pelistä nimeltä elämä kaiken flunssailun sun muun takia, olen koko alkuvuoden ollut erittäin iloinen kevätmuija. En kertakaikkiaan voi sille mitään, että lähden käyntiin tammikuussa ja tilanne vain pahenee, mitä enemmän on valoa ja lämpöä. Nyt olen jo pitkään ollut päivästä toiseen iloinen, vaikka täytyy myöntää, etten minä tietenkään ihan yksin tähän pystyisi vaan ympärilläni on muita ihmisiä, jotka ilahduttavat meikäläistä olemalla olemassa.


Helpointa on olla iloinen kaikesta pienestä ja arkisesta, mistä vaan voi. Itselläni näitä ovat kunnon yöunet, lämmittävä aurinko, jokainen kahvitauko, onnistumiset työssä, ystävällisyys, keskustelut kavereitten kanssa, pieni puuhailu kotona..


Ja sitten on joitakin isompia juttuja, jotka vaikuttavat kokonaisuuteen, kuten omien vahvuuksien käyttäminen työelämässä ja auton hyväksytty-leima katsastuspapereissa. Jälkimmäisen pääsin kokemaan tiistaina ja olen siitä vieläkin hieman hämilläni, sillä pahin pelkoni oli tietysti joku jäätävän kallis remontti.

Olen tainnut aika pitkään jo täällä blogissa hehkuttaa kuinka elämä on aina niin ihanaa, joten taidankin seuraavaksi alkaa ottaa ylös myös niitä aiheita, kun kaikki ei menekään niin uskomattoman mahtavasti. Koska ketä nyt kiinnostaa, kun jollain menee hyvin, höhö!

kuvat: Susanna

tiistai 13. maaliskuuta 2018

SURULLINEN JALKAPALLO ON TAAS ILOINEN

Kun viime kesänä vierailin Töölössä, toin matkamuistona mukanani Turkuun sieltä jalkapallon. Siis sen saman pallon, jota potkin tällä videolla.

Tuo pallo on ollut varmaan paras asia, jonka olen Helsingistä kotiin raahannut. Syksyllä yritin keksiä sen kanssa kuinka pyöreään esineeseen voi saada jonkun tuntuman, mutta vähän hankalaa tuntui olevan. Sitten unohdin koko asian, kunnes alkoi tuntua siltä, että nyt kevään tullessa pallolle saattaisi olla käyttöä ihan ulkonakin.

Vaan arvatkaapa mitä! Pallo oli alkanut tyhjentyä. Siitä oli tainnut tulla surullinen, koska olin hyljännyt sen moneksi kuukaudeksi. Niinpä eräänä lauantaina pakkasin pallon reppuun ja vein sen hoitoon osaaviin käsiin. Sitten pallosta tuli taas iloinen.


Pallo on todennäköisesti tällä hetkellä onnellisempi kuin täällä meillä ollessaan, sillä vein sen lauantaina pomputeltavaksi sunnuntain postauksessa mainitulle kuvausassistentille. En voi lopettaa pomputteluhuokailua, koska olisi vaan niin siistiä itsekin osata! Kaikki keneltä aiheesta olen kysellyt sanovat, ettei pomputtelua voi opettaa. Mystinen taito!

Löytyykö ruudun siltä puolen mitään vinkkivitosia pomputtelun oppimiseen vai kannattaako edes haaveilla sen oppimisesta näin yli kolmekymppisenä? Eiks kaikki ole mahdollista?

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

SUOMEN CUP: TPS - EIF 10.3.2018

Kun tässä on tullut oltua enemmän ja vähemmän kipeänä, mua pelotti jossain vaiheessa viikkoa pääsenkö lauantaina ollenkaan kuvaamaan jalkapalloa. Yhden matsin jo jouduin skipata influenssan takia nimittäin. Vitamiinikuuri kuitenkin toimi vähitellen ja eilen oloni oli jo sen verran ok, että pakkasin kuvauskamat reppuun, kerrospukeuduin ja ajelin Kupittaalle.

Viikon takaisen tepsijätkien matsin katselin tv:stä eikä se nyt kovin vakuuttanut. Eilen kokoonpanossa oli taas Onni ja sekös tietysti hymyilytti, vaikka Onni itse ei kovin hymyilevältä kentällä näyttänytkään. Ehkä kentällä ei ole tarkoituskaan hymyillä vaan keskittyä siihen, mitä on tekemässä. En itsekään hymyile silloin, kun keskityn.

Meinasi taas tulla kiirelähtö, kun en ollut vielä edes syönyt ja aloin vasta etsiä kalsareita, joita ei muuten löytynyt mistään. En vieläkään tiedä missä ne pöksyt ovat, jotka mun piti laittaa. Lopulta löysin jostain mystisestä kasasta jotkut varmaan mun nuoruudesta kotoisin olevat kalsarit, jotka ihme kyllä mahtuivat mulle, vaikka aikoinaan mun jalat olivatkin yhtä kapeat kuin kellä vaan jalkapalloilijalla. Tietysti sitten saavuin Kupittaalle ihan ajoissa, meinasin kaatua pari kertaa ja totesin jälleen kenkävalintani menneen hieman pieleen. Onneksi kalsarini olivat hyvät.

Just ja just ehdin repästä kameran repusta ennen matsin alkua ja testata sitä. Nyt ei enää ollutkaan alkuvuoden 5D Mark 2 + 70-200/2.8 yhdistelmä nimittäin vaan päivänvalo kannusti kaivamaan olohuoneen pimeimmästä ja pölyisimmästä nurkasta pitkän Sigman täyskennon kaveriksi.


Huomasi kyllä, ettei ole tullut varmaan puoleen vuoteen Sigmalla kuvattua, koska joukkueen tullessa kentälle yritin ottaa Jonista kuvaa, mutta kamera ei tarkentanutkaan. Menin paniikkiin, pyörittelin objektiivia ja yritin tajuta olinko taas vääntänyt jonkun nappulan väärään kohtaan vai mikä juttu. Ei osunut silmään, otin lisää kuvia, mutta ei, ei se vaan toiminut.. Sitten lopulta tajusin mikä nappula se oli ja niin jatkui matka päätyyn kuvaamaan.










Vaikka nämä kevättalven kuvausolosuhteet nyt eivät olekaan niitä nautinnollisimpia, nautin kuvaamisesta yhtä paljon kuin aina ennenkin. Ai että! Niin ihanaa keskittyä seuraamaan palloa, räpsiä kuvia, kommentoida peliä ja juoda kahvia joko ennen matsia tai tauolla. Vielä, kun jalkapallo olisi aina hienoa ja mahtavaa, mutta tuo eilinen nyt ei mikään maailman jännittävin esitys ollut. Onneksi on ollut kuvaamisesta taukoa, joten keskityin vain siihen kuinka kivaa oli kuvata.




Mulla oli mukana kuvausassistenttina yksi sankari, joka joutui kantamaan mun kahvimukia sillä aikaa, kun ryntäsin kuvaamaan pallon pompottelua ja kun kävelin ennen toisen puoliajan alkua kuvausasemiin. Miten olen kaikki nämä vuodet edes pärjännyt ilman tuollaista apulaista, vaikka kyllä mä silti onnistuin läikyttämään sitä kahvia kameran päälle? Kuinka voisin salakuljettaa assistentin myös Veritakselle? Kantamaan mulle kahvia ja keksejä pressistä kentän laidalle, höhö!

Assistenttini kommentit kuvaamisesta viittasivat siihen, etten mä mitään palloa seurannut vaan sihtailin aina ihan muualle. En ymmärrä mitä hän tarkoittaa 😅




..ilmeisesti näitä tällaisia meikäläisen perinteisiä otoksia, mutta ei se pallo aina ole siinä nenän edessä. Voi myös olla, että assistenttini oli oikeassa mun keskittymisen suhteen, sillä toiselta puoliajalta ei ole oikein mitään muuta. Yksi Juri näiden lisäksi. Ja ehkä se ei ollut se keskittyminen, mikä mätti vaan vasen hauvikseni antoi periksi lopussa enkä oikein enää pystynyt kannattelemaan reilun parin kilon mötkylää, kun ei tässä nyt oikein ole ehtinyt treenaamaan. Oli mulla tietysti monopodi mukana, mutta kuka semmosta nyt käyttää?


Loppua kohti jalkapallo tuskastutti koko ajan enemmän, kun kumpikaan joukkue ei saanut mitään aikaiseksi. Ei sillä, että EIFin olisi tarvinutkaan tehdä mitään, mutta Tepsiltä tietysti odotin enemmän. Eikä tän matsin kuvaaminen aiheuttanut mussa mitään niin totaalikyllästymistä kuin joskus pari vuotta sitten jonkun toisen joukkueen kuvaaminen, tässä sentään vielä tapahtui edes jotain siihen verrattuna.

Noh, tästä on kuukausi Veikkausliigan alkuun. Niin parasta, kun kausi alkaa taas! Veikkausliiga täältä tulee Mari!

TPS - EIF 0 - 0