tiistai 27. maaliskuuta 2018

KIRKKOTREFFEILLÄ RUISSALOSSA

Sunnuntai oli yksi tämän kevään parhaista päivistä. Vaikea sanoa oliko se kaikista paras tähän asti (todennäköisesti), sillä niitä parhaita päiviä on kuukauden sisään ollut aika monta. Tasapainon takia mainittava, että eilinen jääköön historiaan päivänä, jolloin olisin halunnut tehdä mustavalkoisia kuvia (teen mustavalkoisia kuvia vain tietyssä mielentilassa), mutta yhtään siihen tarkoitukseen sopivaa otosta ei ollut saatavilla. En tietenkään halunnut pilata sunnuntain kuvia millään mustavalkoisuudella, joten tämä olkoon iloinen postaus.

Ensinnäkin tässä kuukauden sisään mua on pyydetty kirkkoon niin monta kertaa, että oli pakko sopia kirkkotreffit. Olisin tietysti halunnut heti kirmata alttarille, mutta enpä sitten uskaltanut kuitenkaan lenkkarit jalassa. 


Tämä meidän kirkkotreffipaikka löytyy Ruissalosta. En ollut ikinä ajatellut tuollaisia metsäkirkkopaikkojakin olevan olemassa, mutta olen tässä viime aikoina huomannut, etten ole ajatellut paljon muutakaan. Linnunlaulukin on niin erikoinen asia ja onko pakko tunnustaa, että saatoin haluta koskea sahanpuruihin, kun sellaisiakin vastaan tuli muutamia kasoja. Tätäkö se on, kun ihminen vieraantuu luonnosta?


Onneksi takaisin on lyhyt matka. Luontoon pääsee, kun sinne vain menee. Olisin voinut aiemminkin, mutta jotenkin en ole osannut yksin? En edes tunne Ruissaloa yhtään, kun en ole tutkinut.

Halusin nähdä meren, vaikka siellä jäät ovatkin vielä. Jäistä huolimatta olisin voinut istua tuijottamassa maisemia pitkäänkin, kun aurinkokin alkoi juuri paistamaan. Ehkä olisi pitänyt jäädä. Ehkä sinne voisi mennä pian uudestaan. Veden tuijottaminen rauhoittaa ja ilmeisesti siihen riitti myös nuo jäät.





Reilun tunnin ulkoilun jälkeen mentiin munkkikahville. Tiedättekö mikä oli aivan uusi kokemus? En ollut koskaan ennen jakanut herkkua kenenkään kanssa 😂🙈 Hyvin se meni silti, ei tullut riitaa, höhö! Ja tämä jos mikä osoittaa mun luonteen olevan ihan kehityskelpoista kamaa. Sillä lailla hyvällä tavalla.


Tunti ulkona oli ystävälleni aivan liian vähän ilmeisesti, kun piti vielä kahvittelun jälkeen päästä käymään pienellä kierroksella. Aurinko paistoi ihanan lämpimästi ja ulkona olisi voinut olla vaikka koko päivän. Tällaiselle ensikertalaiselle tuollainen parikin tuntia tietysti oli jo paljon, mutta ehkä sitten joskus se koko päivä, mikäli seura on vain itseä parempaa (joskus pohjalaisellakin on heikot hetkensä, myönnän).


Minusta nuo osmankäämitötteröt ovat jotenkin uskomattoman hauskoja kasveja. Samaa kategoriaa kuin sahanpurujen tuoksu, moottorisahan ääni, vespotit (eli vesilätäköt) ja viidakkolintujen laulu. Ne kertovat elämästä

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti