lauantai 17. maaliskuuta 2018

MENNEISYYDEN STRESSI

En tiedä mainitsinko ikinä täällä kuinka tämä vuosi alkoi sukeltamalla aika syvälle menneisyyteen. Luulin silloin, että olisi kyse vain yksittäisestä tapauksesta, mutta ei, sehän ei universumille riittänyt. Tammikuun alun jälkeen olen saanut elämääni ihmisen vuosien takaa, mikä on sinänsä aika hassua. Meillä oli mahdollisuus tutustua jo monta vuotta sitten, mutta jotenkin sivuutin koko asian tuolloin, kunnes vanhojen kaivelun tammikuussa hän yhtäkkiä pompsahti eteeni.

Helmikuussa on kaiveltu vanhoja kuvia ja olen avautunut asioista, joista en ole koskaan ennen puhunut huomaten kuinka helpottavaa se on, kun puhuu jollekin. Verrattavissa kai ripittäytymiseen. Kuvittelin myös vuosia, ettei mulla ole menneisyydessä mitään, mikä vaivaisi, mutta yhtäkkiä niitä asioita onkin ihan miljoona?! Minkä taakseen jättää, sen totisesti edestään löytää! Ja joku toinen joutuu kuuntelemaan.


Olen myös kai kuvitellut päässeeni yli elämäni suurimmasta stressijaksosta, josta on nyt jo 3-4 vuotta, kunnes tänä aamuna taas vaihteeksi etsin vanhoja kuvia ja löysin yhden, joka on viimeisimpiä ns. laihoja kuvia musta. Sen jälkeen alkoi alamäki, joka vei mukanaan. Ymmärrän vasta nyt, ettei pelkkä aika riitä parantamaan kaikkea, minkä stressipiikki aiheuttaa. Fyysiseen hyvinvointiin aika on ollut se suurin parantava voima, mutta mitä olen tehnyt henkisellä puolella? Lähinnä hakenut vauhtia vihasta sisimmässäni, vaikka olisi pitänyt rakastaa itseään koko helvetin ajan.

Tarkoitan itsensä rakastamisella tässä yhteydessä sitä, että todennäköisesti olisin selvinnyt syksystä 2014 edes vähän paremmin, jos olisin nukkunut enemmän ja liikkunut lempeämmin. Olisi pitänyt sulkea elämästä hetkeksi ihan kaikki muut ihmiset, maata Pippurin kanssa terapiasohvalla ja pohtia jo silloin mikä kaikki on tärkeää ja mikä ei. Tuskin kylillä hiihtely töiden jälkeen oli niin tärkeää tai tankkipelin mättäminen iltamyöhään. Uni ja lepo, kunnollinen palautuminen, vaativassa elämäntilanteessa olisi ollut kaikkein tärkeintä.


Joku voisi tietysti sanoa tähän kaikkeen, että mitä noita vanhoja kaivelemaan, mutta helvetti, koko ajan tulee eteen jotain sellaista. Henkinen muutos on sitä paitsi tosi paljon vaikeampi kuin fyysinen. Silti ne molemmat kuuluvat yhteen, tukevat toinen toistaan.

Onneksi elämä on matka ja välillä saa huomata henkisellä puolellakin tapahtuneen jotain edistystä. Itselleni tällainen olo tuli viime vuonna ja taidan taas olla menossa eteenpäin, vähän kuin suomalainen jalkapallokin, vanhojen kaivelusta huolimatta. Tikulla silmään ja silleen.


Ehkä tuo stressiasia nousi pintaan, kun tässä on joutunut miettiä tällä viikolla juonko kenties liikaa kofeiinia ja nukunko liian vähän vai mistä oikein stressaan, sillä olen ollut taas ihan ihmeellisen väsynyt vähän väliä. Ainakin nukkumiseen pitäisi tosissaan panostaa ja siksi nyt kirjoitin postauksenkin vähän siihen sävyyn, jos vaikka itsekin oppisin jotain omista virheistäni. Tosin tietenkään en vielä tänäänkään voi nukkua kunnolla, sillä kuulin eilen viekoittelevan kysymyksen erittäin kauniin hymyn saattelemana, jotta "mentäiskö huomenna baariin" ja mitäpä luulette mitä meitsi vastaa. Todellakin mennään!

Luvassa siis tänään maailman parasta seuraa, laulantaa nuotilleen ja sen vierestä, naurua, hengitysharjoituksia ja meininkiä, jota kutsutaan elämäksi. Parasta stressinpurkua nukkumisen lisäksi.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti