tiistai 16. heinäkuuta 2019

Ykkönen: TPS - AC Oulu 13.7.2019

Nyt tulee tuplapelipäivän toinen osa, miesten peli TPS - AC Oulu. Se pelattiin lauantaina puoli tuntia naisten pelin päättymisen jälkeen Veritas Stadionilla Kupittaalla. Epäilin hieman kuinka ehdin syömään pullaa pressiin, mutta hienostihan se meni. Tuomarin vihellyksestä keräsin kamat pressistä kantoon ja lampsin kentän suuntaan enkä tajunnut jotain puuttuvan ennen kuin olin kävelemässä päätyyn pelaajaesittelyiden jälkeen. Se pirun tuoli, ajattelin. En ollut unohtanut sitä pressiin vaan autoon, joten ensimmäinen puoliaika täytyi kuvata maasta käsin, vaikka se ei Veritaksella mielestäni ole paras vaihtoehto. Kenttä on aivan kamalan kupera nimittäin eikä se näytä kuvissa kivalta.








Pelistä on kulunut jo sen verran monta päivää, etten muista enää kuin maalitykin loukkaantumisen ja Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -chantin. No okei, muistan selanneeni puhelinta ensimmäisen puoliajan ja toisella puoliajalla koin herätyksen, kun västäräkki lensi melkein päin kentältä. Siitä ei mennyt montaa hetkeä, kun Espinosa lyyhistyi maahan saatuaan kyynerpäästä.

Kun Espinosa oli kärrätty kentältä pois, TPS piti minut hereillä loppuun asti. Siellä mentiin läpi lupaavan oloisesti, mutta ei kuitenkaan loppuun asti, oululaiset kadottivat tasapainonsa ja lopulta verkkokin heilui puna-asuisen maalivahtipojan takana. Oi sitä onnea ja autuutta!






TPS on ollut tosi hämmentävä jo 1,5 vuotta. Mä en rehellisesti sanottuna osaa kertoa, mikä on TPS:n hyökkäyskuvio. Itse sytyn jalkapallosta, josta erotan joukkueen hyökkäyskuvion, sillä kaikkien hyökkäysten isoäiti on samojen kuvioiden toistaminen, kunnes se tuottaa tulosta. Sitä minä arvostan. Hyökkäyksiä toistaessa jalkapallossa ollaan menossa eteenpäin, tekemään maaleja. Ja kun erotan toistoja, olen kiinni juonessa ja voin jäädä odottamaan hienoa loppuhuipennusta, jota harvoin pelkästään puolustamalla saa.

Kaikki eivät tietenkään syty samoista jutuista, mutta uskon silti meidän kaikkien nauttivan voittavasta jalkapallosta. Siksi nyky-TPS hämmentää, koska he eivät pelaa minun mieleeni tarpeeksi vauhdikasta jalkapalloa voittaakseen, mutta keikkuvat silti sarjan toisena. Niin kuin miten? Miten se on mahdollista, että minut herättää västäräkki kesken toisen puoliajan, vaikka olen kuvaamassa sarjakakkosen matsia?

Lauantain matsissa oli hetkiä, kun aloin hymyillä samoin kuin viimeksi vuonna 2017 Tepsiä kuvatessa. Hymyilin kannattajille ja oululaisten filmaukselle. Hymyilin voitolle ja sille, että voin taas kaivaa kaapista Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -hupparin. Olin jo heittänyt sen lenkkivaatekasaan, koska en uskonut tarvitsevani sitä ainakaan tänä vuonna. Ehkä olin väärässä.

TPS - AC Oulu 1 - 0

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Naisten Liiga: TPS - Åland United 13.7.2019

Meillä pyörii tv:ssä Vimpelin peli Sotkamoa vastaan ja aivot ovat täysin pesismaailmassa just nyt. Saarikentällä on kesän ennätysyleisö, mikä pistää hymyilyttämään, sillä harvassa muussa joukkuelajissa Suomessa pelin alku viivästyy, kun yleisöä on liikaa.

Aikoinaan, kun aloin kirjoittaa näitä futispostauksia, vertasin mielessäni asioita usein juuri pesikseen, Vimpeliin ja Saarikenttään ja olen edelleen pitkälti samaa mieltä: koittakaapa perässä samaa kuin nuo tuolla 3000 asukkaan pitäjässä. Vimpeli-Sotkamoa tuskin on tarvinnut edes paljon markkinoida ja silti väkeä on pientareita myöten. Suomalainen jalkapallo kaipaisi ihan hitokseen markkinointia, markkinointia ja markkinointia, jotta pystyttäisiin samaan. Vaikuttajamarkkinointia, isoja julisteita keskellä kaupunkia, puhetta kaikissa mahdollisissa kanavissa ja hyvin järjestettyjä ottelutapahtumia.

Jalkapallopeleistä tulee kerta toisensa jälkeen olo, että "meillä nyt on otteluohjelmassa tänään tää matsi, laitetaan vähän kahvia ja makkaraa tarjolle ja ollaan tyytyväisiä, jos 1-2 ihmistä tulee katsomaan". Esimerkkinä Raisio: jonotan päivittäin samoissa liikennevaloissa kuin kaikki muutkin ihmiset, joiden työmatka kulkee Suomen suurimman risteyksen läpi. Missään tämän suuren risteyksen liepeillä ei ole kylttiä, jossa komeilisi RaiFun logo ja milloin on seuraava peli. Vimpelistä näitä vastaavia kylttejä löytyy ainakin kolmesta eri risteyksestä, jotka kaikki johtavat Vimpelin keskustaan. Miksi Turun Urheilupuistossa ei ole plakaattia, jossa kerrotaan milloin yläkentällä taas pelataan? Eikö sen kallion, jossa nykypäivänä ole ne portaatkin, voisi työntää täyteen eri seurojen ilmoituksia seuraavista matseista? Ei kukaan tule katsomaan urheilua, jos siitä ei kerrota ikinä missään.

Ja sitten jalkapalloaivot päälle. Kävin siis eilen kuvaamassa kaksi matsia futista, joista ensin pelattiin naisten matsi yläkentällä. Meinasin myöhästyä täysin, kun kotona Heimebanen viimeinen jakso venyi hieman, mutta loppujen lopuksi ajoitukseni kentän laidalle oli lähes täydellinen. En missannut yhtään mitään. Levitin vanhan jumppamattoni tekonurmelle ja istuin perseelleni Canonilta jo pitemmän aikaa lainassa ollut kamera kädessäni.




Heti alusta huomasin Haanpään Annikan tehneen paluun kentän puolelle ja sekös ilahdutti. Hän teki töitä hiki hatussa ja vaikutti siltä niin kuin ei olisi saanut juosta pitkään aikaan, kun kirmaili pitkin kenttää sen verran ahkerana.

Kuvasaalis ensimmäiseltä puoliajalta jäi hieman huonoksi, kun Åland United pisti hanttiin koko ajan varastaen pallon Tepsiltä eikä minulla sitten niinkään ollut kuvattavaa. Myös toisella puoliajalla nukuin, kunnes TPS veteli yhden hyökkäyskuvion sellaisella vauhdilla, etten todellakaan ehtinyt mukaan siihen. Harmi, ettei siitä tullut maalia.









Toivoin tietysti muutenkin maaleja, mutta ne jäivät nyt Tepsiltä tekemättä. Ehkä ensi kerralla!

TPS - ÅU 0 - 1

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Taisteluväsymys ja shoppailuhimo, mrr

Huomenta vaan! Tiedättekö ne päivät, kun väsyttää niin paljon, ettei millään jaksaisi mennä pesemään meikkejä ja siirtyä sänkyyn nukkumaan sohvalta? Mulla oli eilen sellainen. Ollut ilmeisesti rankat pari viikkoa työelämässä tai sitten eilisaamuinen hammaslääkärikäynti oli niin jännittävä, että iski jäätävä taisteluväsymys. Uskon enemmän tuohon ensimmäiseen näistä.

Nyt vaikuttaa siltä, että kykenen elämään taas ihan normaalisti ja pääsen tänään nauttimaan Tepsin tuplapelipäivästä. Mennään ensin naisten peliin ja sieltä hurautetaan Veritakselle jatkamaan futiksen tuijotusta. Eilen olisi ollut Kaarinassakin jalkapalloa, mutta sen skippasin, kun tuo hammaslääkärikäynti myöhensi mun töihinmenoa ja siten illan aikataulut taas olivat liian tiukat jalkapallon kannalta.


Vuosi ilman uusia vaatteita -haasteessa olen kohdannut taas itseni. Sormeni syyhyävät näppäillä selaimeen H&M:n alen, sillä haluaisin nähdä, mitä mekkoja sieltä irtoaisi. Instastoorissa olen törmännyt viikon sisään kaksi kertaa Zaran alesta hamstrattuihin ihaniin housuihin ja mulla on just nyt joku ihmeen housujuttu meneillään, sillä haluaisin kaiiiiikkia herkullisen värisiä erilaisia housuja. Koska kaikki housut, jotka omistan, ovat mustia. Turhauttavaa. Vuoden parhaat rättikauppa-alet ja mä oon shoppailukiellossa. Oi miksi tein tämän? Ai ilmaston takia, okei..


Kunhan tänään ei enää yllätä mikään epämääräinen väsy, mennään illalla taas juoksemaan Raisionlahti ympäri. Ollaan nyt pari viikkoa touhuttu sellaista lauantai-iltaisin, koska olisi nyt vaan mukava juosta kunnolla. Tänään vuorossa taitaa olla 6 minuutin juoksut ja parin minuutin kävelyt välissä, kun tähän asti ollaan jolkoteltu vain 5 minuuttia aina putkeen.

Mitä sä aiot tehdä tänään?

torstai 11. heinäkuuta 2019

Rahapäiväkirja viikko 27

* postaus sisältää mainoslinkkejä The Body Shopiin*

Vuoden alusta asti olen listannut jokaisen kuukauden ensimmäiseltä viikolta rahapäiväkirjan julki, koska mikäpä sen hauskempaa kuin seurata mihin kaikkeen sitä tuleekaan tuhlailtua. Samalla tietysti toivon löytäväni aukkoja, joihin rahani tuntuvat mystisesti aina katoavan jokaisen kuun alussa ja kyllähän niitä on löytynytkin. Käyn liian usein ulkona kahvilla ja vielä vuoden alussa työpaikkaruokailu teki ison loven talouteeni, kunnes päätimme alkaa tehdä eväitä töihin. Eväspäätös on ollut sekä taloudellisesti että hyvinvoinnillisesti mahtava päätös! Suosittelen kaikille ketkä epäröivät voisiko työpaikkaruokalan sijaan tehdä itse lounaseväät, sillä todellakin voi. Se helpottaa arkea suunnattomasti, kun samoja ruokia voi syödä päivästä toiseen.

Kesäloman päätteeksi keksin tarttua kiinni vuosi ilman uusia vaatteita -haasteeseen ja se taitaa näkyä kulutuksessa jo nyt. Just tällä hetkellä minun tekisi ihan äärettömän paljon mieli mennä surffaamaan nettikauppojen alelaareja, mutta en mene, koska en saa ostaa mitään. En edes tarvitse mitään muuta kuin uudet pellavahousut, mutta pystyn kyllä elämään ilman niitä vuoden.

Tässä viime viikon tuhlailut:

maanantai

kahvi töissä x 2 2,40 e
Prisma 25,03 e

tiistai

kahvia töissä 1,20 e


keskiviikko

kahvia töissä 1,20 e
Prisma 5,51 e
The Body Shop 28,90 e

torstai

kahvia töissä 1,20 e
lounas töissä 5 e


perjantai

kahvia töissä 1,20 e
pulla töissä 1,50 e
mochaccino Mbakeryssa 4 e
Prisma 33,24 e

lauantai

-

sunnuntai

Prisma 19,37 e

💶💶💶

Prisma sai multa rahaa yhteensä 83,15 e ja summa sisältää muutakin kuin pelkkää syötävää, sillä sunnuntaina kävimme hamstraamassa kukkapurkkeja Piispanristin Prismasta. Heräteostoksia oli keskiviikkon The Body Shop -vierailu, kun tuli yhtäkkiä mieleen *se uusi porkkanarasva, jota haluan kokeilla. Samalla ostin Jonille *yövoidetta ja itselleni *meikinpoistoaineen. Olemme yrittäneet karsia ulkona kahvittelun yhteen kertaan viikossa ja se toteutui, kun kävimme vain perjantaina kahvilla Mbakeryssa. Yhteensä koko viikolla meni rahaa 128,55 euroa, mikä on varmaan vähiten koko rahapäiväkirjojeni historiassa. Jes! Hyvä minä! Hyvä sinä!

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Missä pelataan parasta jalkapalloa?

Vaikka olenkin tänä vuonna löytänyt Tepsin naisosaston jalkapallosta itselleni viihdykettä ja mielekästä kuvattavaa, jokin vaivaa silti mieltäni suomalaisessa jalkapallossa. En ole tarpeeksi kartalla siitä, en kuulu mihinkään yhteisöön, en ole minkään värinen ja ainoa fanittamani koutsi seikkailee jossain jäämeren rannalla.

Tarvitsen apua! Kertokaa minulle ketä pelaajia minun kannattaisi seurata, mistä seurasta löytyy taitavimmat hyökkääjät, kenen koutsausfilosofia puree romantiikan nälkään ja missä stadionilla on paras meininki? Kan du hjälpa mig?


Päässäni pyörii tällä hetkellä hyvin sekalainen seurakunta ajatuksia, kun norjalainen futissarja Heimebane on hieman herätellyt minua. Tarvitsin yhden kauden ja vähän toista ennen kuin aloin avautua täällä kotona, mikä kaikki minun ja jalkapallon valokuvauksen välillä mättää. Tunnustin vihdoin ääneen sen, mitä en ole koskaan halunnut saattaa päivänvaloon: minun kuvausintoni laantui vuosi sitten samaa tahtia kuin TPS:n taito tehdä maaleja. Sitten he tippuivat Veikkausliigasta ja koko jengi meni uusiksi - olen edelleen ihan pihalla koko joukkueesta. En saa kiinni heidän pelistään vieläkään, en tiedä kuka on joukkueen taitavin ja harmittaa, kun kukaan ei osaa tehdä yhtä hienoja maaleja kuin Jamppa. Kaikista vähiten tiedän yhtään mitään Pikkaraisesta.

Heimebane on antanut ymmärtää joukkueen koutsilla olevan suuri vaikutus siihen mielikuvaan, mikä seurasta tulee. TV-sarjassa se vielä korostuu, kun lähtöasetelmana on tasa-arvon toteutuminen (nainen lähtee koutsaamaan miehiä) ja se, millainen työmaa on voittaa kannattajat ja koko kylä puolelleen. Ei ole helppoa mennä uudeksi esimieheksi ikinä mihinkään, ei siis varsinkaan oikeassa elämässä. Tämä TV-sarja näyttää peleistä lähinnä niitä pätkiä, joissa osataan harhauttaa monta karjua ja tehdä maali, mikä ei nyt ehkä ihan aina toteudu kaikilla pelikentillä. Ja se on harmi. Sitä minulla on ikävä. Se oli se juttu miksi alunperin edes innostuin jalkapallosta.

Minä kaipaan taitavia pelaajia, asiansa osaavia valmentajia ja peliä, jossa on joku muu juju kuin ikuinen puolustaminen. Joten siis, kommenttiboxi on avoin: kertokaa minulle mihin minun täytyy mennä, jotta saan kuvata ihanaa jalkapalloa? 🙏

PS. Lupaan lopettaa kitinän ja alkaa tehdä kotiläksyjä jalkapallosta. Täytyy alkaa katsoa enemmän pelejä kotioloissa, jotta opin näkemään kaiken yhtä hyvin kuin tuo toinen kuka meillä asuu. 

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Yhden yön visiitti Kilpisjärvellä

Meidän kesälomareissusta alkaa olla jo muutama viikko, joten on aika jatkaa postaussarjaa siltä saralta. Ajoimme yhtenä päivänä Henningsværista Skibotniin yöksi ja seuraavana päivänä jatkoimme Suomen puolelle. Matka Kilpisjärvelle ei ole pitkä, vain 60 kilometriä ja humpsis, ollaan taas porojen piirittämänä karussa erämaamaisemassa, jonka keskellä kohoaa upea Saana ja takapeilissä näkyvät lumihuiput.

Jo aamulla Skibotnissa teltassa vielä maatessani haaveilin Kilpisjärveltä saatavasta poropizzasta ja muista mukavuuksista, vaikka en totta vieköön muista olinko vuonna 2011 Kilpisjärvellä viimeksi käydessäni edes syönyt poropizzaa. Todennäköisesti en uskaltanut, mutta vuonna 2019 aioin uskaltaa. Ja niin uskalsin. Pizza oli erittäin hyvää ja sen jälkeen jaksoi taas miettiä missä seuraava yö vietettäisiin.



Päädyimme lopulta yöksi pizzapaikan viereen mökkiin, joita vuokraa Santa's Hotels. Poroja kulki pihassa ja mökki oli aika kiva, sellainen, jossa viihtyisi takuulla talvella laskettelulomalla. Yhdessä huoneessa oli jotkut pimennysverhon tapaiset, joista olin todella onnessani. Olin todella väsynyt monen teltassa vietetyn yöttömän yön jälkeen ja kaipasin tosi paljon pimeässä nukkumista.

Päiväunien jälkeen kävimme kaupassa ja lähdimme pienelle lenkille Tsahkaljärvelle. Reitillä tuli vastaan vesiputouksia, lakan kukkia, haapanoita ja muuten vaan upeita maisemia.








Kun tulimme lenkiltä, takapihallamme majaili poro. Näin jo kaukaa sarvet ja menimme tietysti lähemmäs pällistelemään, kuten turistien kuuluu. Hän nukkui pusikossa rauhassa, kunnes me menimme mölisemään viereen.


Menimme nukkumaan ajoissa, sillä mökki piti olla luovutettuna aamulla jo 11:00 ja kaipasin itse ainakin unta ihan pirusti monen huonosti nukutun yön jälkeen. Aamulla oli ihanaa juoda maitokahvia ja syödä leipää, sillä edelliskerrasta oli jo useampi päivä. Vaikka kahvia pystyykin hätätilassa juomaan mustana, ei mikään voita kahvia maidon kanssa, mmm. Mökin luovuttamisen jälkeen seikkailumme jatkui kohti Rovaniemeä, siitä lisää reissupäiväkirjan seuraavassa osassa.

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Puoli vuotta kestänyt painon jumitus

Kuten tiedätte, olen laihduttanut koko elämäni ajan onnistuen siinä ehkä kaksi kertaa. Viimeisin rutistus alkoi 1,5 vuotta sitten, mutta sen nimi ei ole laihdutus vaan elämäntapamuutos.

Elämäntapamuutos on siitä hauska, että siinä usein lisätään erilaisia rutiineja niin lautaselle kuin vapaa-ajallekin. Ei siis vähennetä mitään, vaan lisätään. Tämä on asia, jonka toivoisin jokaisen laihduttamista miettivän huomaavan.

Ensin lisätään liikuntaa, sitten ruokaa. Ja toisinpäin. Kun on saavutettu liikunta osaksi arkea, voidaan alkaa pilkkoa ruokaosuutta pienempiin osiin ja keskittyä enemmän hyviin rasvoihin, vihreään sekä C-vitamiiniin. Sitä huomaa hyvin äkkiä, että säännöllinen syöminen noin 3 tunnin välein on ihan paras tapa elää, sillä se herättää aineenvaihdunnan ja tuo mukanaan nälän. Nälkä kertoo, että keho toimii.

Minä laihduin viime vuonna 10 kiloa. Lisäämällä liikuntaa ja syömistä.

Tänä vuonna en ole laihtunut kiloakaan. Mikään ei sinänsä ole muuttunut, mutta keväällä tajusin syöväni aivan liikaa vaaleaa leipää (sämpylät, liian hyviä) ja toinen kompastuskiveni taitaa olla suklaa. Keväällä meni suklaata turhan usein, joten nyt loman jälkeen on sillekin tehtävä jotain.


Heti, kun lopetan suklaan palasten päivittäisen napsimisen, alkaa painoni pudota ja olostani tulee kivan laiha. Se ei siis sinänsä paljon vaadi, että saa painonsa putoamaan, kun vaan pitää huolta päivittäisistä rutiineista ilman liiallista herkuttelua.


Seuraavan puolivuotisen tavoite on vihdoin saada paino tippumaan lähemmäs 5 kiloa, minkä ei pitäisi olla mikään paha rasti. Tällä hetkellä liikunnan puolella on erittäin hyvä vire, sillä olemme alkaneet viritellä juoksukuntoa ja se on ihanaa. Tänään menemme joko metsään tai juoksemaan!

Ihanaa lauantaita sulle! Ootko sä menossa ulkoilemaan?

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Vuosi ilman uusia vaatteita -haasteessa yllättävä takaisku

*postaus sisältää mainoslinkin Gina Tricotiin*

Menin eilen töihin seitsemäksi, kuten joka aamu tällä viikolla. Vähän ennen ensimmäistä taukoani huomasin housuissani jotain hieman hassua ja menin sitä vessaan ihmettelemään, kun en keskellä kahvihuonetta viitsinyt alkaa housujani sen enempää räpeltää.

Olin pukenut aamulla päälleni Ginasta kesäkuun ensimmäisenä päivänä ostetut pellavahousut, joiden vyötärö tulee ylös ja joissa on kangasvyö, mikä tekee sen, että housut on pakko laittaa paidan päälle. Tämän postauksen housut siis kyseessä, jossa tietysti on juuri joku pitkähihainen eikä näy tarkalleen vyötärö niin kuin se eilen oli.

Vyötärön sulkee kaksi metalliosaa, sellaiset hakaset, tiedättehän. Sitten tulee vielä vyö, joka kiristää housut niin, ettei maha vilku mistään välistä. Paitsi toki, jos toinen hakasista menee hajalle, sitten alkaa napa pilkottaa nätisti tai se aluspaita, jos housut ovat sellaisen päällä. Voitte ehkä kuvitella kuinka kaunis näky sellainen on?


Niin minulle kävi kesken työpäivän. Alempi hakanen oli mennyt rikki ja minä jouduin vetämään paidan housuista tuohon päälle, mikä nyt vasta hienon näköistä oli, kun vyön rusetti on kuitenkin aika muhkea. Ärsytti.

Ärsyttää vieläkin vähän. Housut kestivät tasan kuukauden. Ne eivät edes olleet minulle mitenkään kireät vaan olisin sittenkin voinut ottaa niistä pienemmän koon. Käydessäni reklamoimassa myymälässä, lähdin pois tyhjin käsin, sillä noita housuja ei heillä enää ollut. Kuinka olisikaan voinut olla, ovathan ne pellavaa ja aivan ylihalvat. Myös ylihuonot minun kohdallani. Enpä tiedä onko enää luottamista pikamuotikauppojen tekeleisiin. Onko köyhällä varaa ostaa halpaa?

Vuosi ilman uusia vaatteita -haasteeni sai tästä sekä henkisen että fyysisen kolauksen, sillä vaatekaappini oli täydellinen pellavahousujen kera. Nyt sieltä puuttuvat ne tyystin. En halua, että vuoden päästä minulla on kilometrin mittainen lista, mitä kaikkia vaatteita minun täytyy ostaa sitten, kun on taas lupa. Haasteenhan tarkoitus on opettaa pärjäämään vähemmällä. Jokaisessa vaatekaapissa on silti kulmakivensä ja minusta pellava kuuluu perusvaatevarastoon.

Joten, mitä teen? Netissä *näitä nimittäin näyttäisi vielä olevan. Alennushintaan. Saako rikkoutuneen tilalle hankkia uuden?

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Naisten Liiga: TPS - JyPK 30.6.2019

Sunnuntaina tapahtui kahdenlaisia asioita. Ensin Tepsinaiset voitti ja sitten minun täytyi kohdata se tosiasia, että lomani loppuu ja töihin on taas palattava. Tuli maanantai ja minä palasin. Kahvitaukojen välillä täytin exceleitä puhuen itsekseni ääneen, jotta pysyin oikeassa sarakkeessa ja toisaalta myös hereillä. Unet jäivät luonnollisesti pintapuolisiksi ja lyhyiksi edellisenä yönä, mutta selvisin silti ensimmäisen työpäivän koitoksesta. Tämä toinen päivä tänään on mennyt vanhasta muistista ja kohta Lofoottien horisontissa siintävät vuorimaisemat ovat kaunis turkoosin veden ympäröimä muisto vain.

Ja nyt, hyvät naiset ja herrat: minä käyn leikkaamassa lomakynteni pois, jotta pystyn kirjoittamaan ja sitten te saatte vähän kuvia sunnuntaisesta TPS:n pelistä näytille. Niistä tuli osittain kelvollisia ja osittain kuvaajan räpeltämiä tyhmään valonsuuntaan otettuja kuvien tapaisia hahmotelmia, kukin päättäköön omalla taidesilmällään kumpaan kallistutaan.

Noniin. Nyt.

Tosiaan. Pakkasin sunnuntaina kameran ja kuvausliivin laukkuun suuntana Turun Urheilupuiston yläkenttä mehevät mokkapalat mielessäin. Enkä turhaan mennyt! Siellä oli Irkku leikannut isot palat herkkuleivonnaista tarjolle ja kahvikin saapui juuri parahiksi, joten istuskelin siinä ihan rauhassa katsomon puolella posket pullollaan makeaa, kun tuomarit jo marssivat kentälle pelaajat perässään.













Minulla oli mielenkiintoinen ensimmäinen puoliaika, sillä heti sen alettua viereeni asettui mies repun kanssa. Ja ei, hän ei ollut valokuvaaja. En tiedä mikä ja kuka hän oli, mutta hänen paikkansa ei ainakaan ollut päädyssä minun vieressäni. Hän nimittäin venytteli. Hän venytteli koko ensimmäisen puoliajan päädyssä, jossa ei kuulu valokuvaajien lisäksi olla ketään muita paitsi ehkä jalkapallojoukkueeseen kuuluvia lämmittelijöitä.

Vielä tänäkin päivänä olen hieman näreissäni siitä, etten kysynyt pojalta mikä ja kuka hän on ja miksi hän venyttelee jalkapallo-ottelussa. Kentän laidalla. Olisin halunnut kertoa hänelle kuinka minua on joskus kielletty lakkaamatta kynsiä vastaavassa tapahtumassa. Katsomossa. Että siltä pohjalta voisin miettiä onko soveliasta tulla venyttelemään futismatsiin. Onko teistä?


Sen sijaan näin söpön ikkupikkukoissulin tuominen futismatsiin on erittäin soveliasta ja suotavaa. Eikö vain?




Toisella puoliajalla nuokuin aitaa vasten, kun ei olevinaan ollut mitään kuvattavaa. Lähdin jopa katsomoon ennen viimeistä vihellystä, mitä en kyllä oikein koskaan tee. Hmph. Pelistä jäi silti hyvä mieli, koska voitto ja kaiken sen auringossa kylpemisen jälkeen pääsin läheiseen Saleen ostamaan jäätelöä. Nams!

TPS - JyPK 1-0