tiistai 23. heinäkuuta 2019

Ykkönen: TPS - FC Haka 20.7.2019

Viime viikolla oli kolmen suora joukkueurheilua: FC Inter - Brøndby IF, Vesattaret - Fera ja TPS - FC Haka. Jalkapallomatsit kuvasin, mutta pesistä olin katsomassa ilman kameraa.

TPS - FC Haka oli tärkeä ottelu, sillä TPS keikkuu sarjakakkosena ja Haka taas johtaa sarjaa. Oli mukava mennä kuvaamaan lämpimänä kesäpäivänä, etenkin kun oli juuri päässyt hyvin kuvaamisen makuun torstaisen ottelun myötä.

Vähän myöhässä tuli lähdettyä Veritakselle, joten ehdin juuri ja juuri nielaista puolikkaan mustikkapullan ennen kuin kipitin viimeisen pelaajan perässä kentän laidalle. Olisi voinut toki aiemminkin lähteä kotoa, mutta taistelin toisen piilarin kanssa turhan pitkään ja jotenkin se aika taas vaan meni.










Jalkapallo oli sopivan vauhdikasta, koska molemmat puoliajat loppuivat ihan yhtäkkiä. Ensimmäinen varsinkin - ihmettelin sitä Tiinallekin ääneen miten näin pääsi käymään, että onkin jo tauko. En koskaan muista kokeneeni vastaavaa. Toinen puoliaika oli lähes yhtä vauhdikas, mitä nyt Hakaa alkoi lopussa kiinnostaa ajanpeluu turhan paljon.







Hakan ajanpeluu oli samalla niin huvittavaa, mutta myös ärsyttävää. Tepsiläiset hermostuivat ja minäkin vähän, mutta enimmäkseen nauratti, kun sitä esittämistä seurasi. Hakan yksi jätkä jäi makaamaan maalin eteen, nousi kuitenkin ylös, mutta lyyhistyi takaisin. Kun aikaa oli kulutettu tarpeeksi, hän nousi ja juoksi kuin mitään ei olisikaan, koska mitäpä sitä muutakaan terve mies kentällä tekisi. Maalivahti ei myöskään oikein löytänyt sopivaa potkupaikkaa vaan pallo piti ensin asettaa vasemmalle puolen, mutta hitsi fengshui ei osunutkaan kohdalleen vaan ehkä oikealta puolelta olikin parempi potkaista. Ai että.




Hakan tappioton putki jatkui edelleen ja aika kumma on, jos eivät nouse suoraan Veikkausliigaan. Jos TPS karsii, en ole vielä karsintamatsitonta syksyä päässyt näkemään Turussa. Se on outo syksy siinä vaiheessa, kun ei karsintoja tarvitse kuvata.

TPS - FC Haka 2 - 3

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Eurooppa-liiga: FC Inter - Brøndby IF 18.7.2019

Kaiken jalkapallosta avautumisen jälkeen pääsin torstaina kokemaan pitkästä aikaa pelipäiväfiiliksen, kun tutisin jo aamusta innosta ja iltapäivällä Kupittaan valot nähtyäni totesin jännittäväni kovasti. Enpä muista milloin olisin viimeksi jännittänyt ennen matsia. Onneksi peli pelattiin tutulla stadionilla, joten sen puolesta ei ollut mitään ihmeteltävää. Paitsi tietysti alati muuttuvat säännöt, jotka joka kerta tuntuvat uskomattoman tyhmiltä. 

Tällä kertaa valokuvaajien kulku kentälle oli pressitilaa ajatellen kauimmaisesta kulmasta ulkopuolelta, mikä nyt sinänsä on tietysti parempi kuin F-katsomon portaat kalliiden kamojen kanssa yleisön seassa. Valokuvaajien tila kentällä oli rajoittunut päätyihin kulman ja maalin väliin vieläpä just niin päin, ettei katsomoa ollut mitään mahdollisuutta saada jokaiseen kuvaan taustalle. What were UEFA thinking? Tämä ei tietenkään olisi ollut ongelma, jos olisi voinut luottaa siihen, että myös olympiapuoli olisi ollut täynnä. Onneksi me valokuvaajat kuitenkin aina sopeudutaan näihin olosuhteisiin ja otamme työtämme vaikeuttavista asianhaaroista huolimatta elämämme parhaat kuvat niin maaotteluissa kuin tällaisissa muissa isoimmissa matseissa, joissa elintilaamme rajoitetaan joka kerta vähän vielä lisää. Ne kuvittelevat, ettemme me huomaa tai välitä, mutta kyllä me huomataan. 😈




Kuvasin pitkästä aikaa omalla kameralla. Mulla oli koko kesäkuun käytössä lainakamera Canonilta, joka mun täytyisi muistaa huomenna palauttaa. Lainakamera oli pätevä ja kiva, mutta tykkään kyllä omastakin. Sigmalla pääsee riittävän pitkälle ja täyskenno on aika jees.

Sillä tavalla perinteisesti tietysti kuvailin, etten tarkistanut asetuksia heti alkuun ja ihmettelin, miten oon niin huono tarkentamaan, mutta auttoi hieman kun vaihtoi servon päälle. Ei silläkään toki aina ihan osu kohteeseen, mutta se kuitenkin helpottaa pysymään vauhdissa mukana.








Alkukesästä tuli niin paljon kuvapyyntöjä pelaajilta, että päätin jossain vaiheessa opetella kuvaamaan molempia joukkueita. Usein ne pyynnöt tulivat just sen toisen joukkueen ihmisiltä ja heistä tuntui välillä löytyvän aika heikosti materiaalia, joten päätin yrittää aina kuvata molempia joukkueita. Niin nytkin sitten, olin Interin hyökkäyspäädyssä, mutta pyrin kuvaamaan joukkueesta riippumatta sitä kenellä on pallo.

Tauolla kipusin F-katsomon kautta ylös ja sitten taas alas pressiin nakertamaan jonkun sinne jättämiä digestivekeksejä. Pressin parhaat keksit -palkinto on ja pysyy Seinäjoella, sieltä saa kumminkin dominoita.









Toisella puoliajalla päästiin näkemään matsin ainoat kaksi maalia. Ne olivat hienoja molemmat, vaikka en minä niitä mitenkään hyvin nähnytkään siitä vierestä. Harmitti tosi paljon, kun kolmas jäi tulematta. Kaksi maalia ja voitto ei riittänyt Brøndbytä vastaan, kun Brøndby leipoi edellisessä matsissa turhan monta kertaa pallon verkkoon Moisanderin selän taakse.

Matsi oli kaiken kaikkiaan mielestäni tosi hyvä. Siinä oli vauhtia, se muistutti jalkapalloa ja kannattajat jaksoivat kannattaa koko pelin ajan. Jopa Interin kannattajat. Kiitos siitä! Oli tietysti myös ihanaa, kun Arajuuri päästettiin kentälle lopussa, vaikken minä hänestä onnistunut mitään hyviä kuvia saamaan. Interin Valencic vaikutti aika kovalta duunarilta, tykkäsin.

Sitä toivon, että kaikki matsit Suomessa olisivat yhtä vauhdikkaita kuin tämä oli, koska näitä kuvatessa pysyy hereillä ja västäräkit säikähtelevät minua eikä toisinpäin. Mitä mieltä sinä olit tästä pelistä?

FC Inter - Brøndby IF 2 - 0

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Kaunistelun aikakausi on ohi, sillä kaunistelu ei kehitä ketään

Tässä maailmassa ja ihmiselämässä on joskus vaikeinta päättää olisiko henkilö, joka tuo rajut mielipiteensä julki vai henkilö, joka sujuvasti sukkuloi mielipiteiden välissä ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen. Jälkimmäisellä on helppoa - hän jää mieleen fiksuna ihmisenä. Rajuja mielipiteitä julkisuuteen lausuva herättää tunteita, aiheuttaa keskustelua ja työelämässä sellainen leimataan hankalaksi persoonaksi.

Blogimaailmassa jako on myös aika selkeä. Ne, jotka kirjoittavat, mitä sylki suuhun tuo, saavat yleensä näkyvyyttä jodelissa, iltapäivälehdissä ja kahvipöydissä. Sitten ovat ne bloggaajat, jotka kirjoittelevat pehmeällä otteella fiksuja ja päätyvät keskustelunaiheeksi positiivisessa mielessä useammin kuin suoraan puhuvat.

Negatiiviset kommentit ovat tehneet useista bloggaajista varovaisia. Itse ainakin olen pitkään jo suojellut itseäni sukkuloimalla sujuvasti ja erittäin liukkaasti, etten vain herätä liikaa huomiota esimerkiksi futispiireissä. Ettei kukaan vain kirjoita futisfoorumille kuinka taas se Hietala sitä ja tätä tai ettei kukaan tepsimielinen suutu minulle, jos kerron todellisen mielipiteeni heidän jalkapallonsa tasosta.


Sitten me katsottiin Heimebane. Kotikenttä. Norjalainen futissarja, jossa kova akka rupeaa koutsiksi miesten pääsarjassa. Tunnistin kaiken: kannattajien viha häntä kohtaan, joukkueen niskurointi ja joidenkin henkilöiden yritykset nolata hänet totaalisesti, jotta hän luovuttaisi. Olen itsekin joskus pamahtanut paikalle uutena esimiehenä ja siitä maailmasta siis tuo kaikki oli varsin tutun oloista, mutta futissarjassa kova akka oli kokeneempi kuin minä ja hän osasi vastata haasteisiin paremmin. Hän veti läpi oman mallinsa ja pysyi päätöstensä takana. Hän vähät välitti paskasta, draamasta ja muiden huuteluista.

Jäin miettimään miksi minusta tuli niin varovainen? Miksi en kirjoittanut jo vuosi sitten, etten jaksa kuvata paskaa jalkapalloa?

En vain kirjoittanut. Pelkäsin loukkaavani suomalaisten futisihmisten tunteita, vaikka tiedän, että suurin osa suomalaisista pitää suomalaista jalkapalloa paskana. Olen itse yrittänyt kaikki nämä vuodet puolustaa paikallista futista ja kannustaa ihmisiä katsomaan sitä, sillä paikallisen jalkapallon kehittämisestä lähtee koko valtakunnan jalkapallon parempi tulevaisuus. Kun RaiFu oppii markkinoimaan itseään, tulee naapuriseurallekin mieleen nostaa itseään ylemmäs ja tällä tavoin olemme jälleen lähempänä jalkapalloyhteiskuntaa (ainakin terveessä kilpailuhenkisessä ilmapiirissä, joka pohjalaisilla on verissä, turkulaiset ovat ihmeellistä "antaa noiden nyt vouhottaa" -jengiä).


Sain vahvistuksen eilen ajatukseen, jonka Heimebanen katsominen herätti: pitäisi vain kirjoittaa aina kaunistelematta se, mitä ajattelee futismatseista. Kävimme nimittäin iltateellä tuttujen futisihmisten luona ja puhuimme asiat halki niin Tepsistä, KaaPosta kuin Interistäkin. Valtaväestö tuntuu olevan aivan samaa mieltä kuin minäkin tietyistä jutuista, kuten siitä, ettemme oikein kukaan ymmärrä, miten TPS voi olla sarjakakkonen. Se on Bermudan kolmiotakin suurempi mysteeri.

Näillä ajatuksilla on hyvä lähteä TPS:n pelipäivään. Ottelu on kauden kovin, kun pitäisi voittaa joukkue, joka ei ole hävinnyt vielä yhtään matsia tällä kaudella. Voitto tai häviö - kirjoitan matsista omat tuntemukseni rehellisesti enkä aio kaunistella mitään. Kaunistelun aikakausi on ohi.

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Jee työviikko ohi - arjen kohokohdat

Ah, tulin joku aika sitten kotiin töistä ja vietän tällä hetkellä laatuaikaa itseni kanssa täällä, kun Joni on vielä ahkeroimassa Turun puolella. Laatuaika itseni kanssa tarkoittaa tässä tapauksessa mukillista kahvia, dominoita ja kirjoittamista, ihan parasta! Ajattelin nimittäin vähän höpistä teille tästä viikosta, sillä mikäpä sen parempaa kuin arkihöpinät, eihän niin mikään? Jennykin just kirjoitti oman arjen haluamisesta ja allekirjoitan täysin, sillä mikään nyt vaan ei ole parempaa kuin oma arki. Minä ainakin pidän omastani ihan hurjan paljon ja sanoinkin sen just tiistaina ääneen, kun käytiin Jonin kanssa kahvitreffeillä ja kaupassa töiden jälkeen. Mieluummin menen aina kauppaan yhdessä kuin erikseen, sillä yksinään kaupassa käyminen on jokseenkin tylsää (no ei aina) ja siinä on vaara unohtaa jotain. Yhdessä on mahdollisuus muistaa kaikki.

Viikko alkoi kovin pirteästi, kun käytiin reilut 6 km kävelemässä Raision perällä. Löydettiin ihan parin viikon sisään ihana hiekkatieosuus, joten sitäpä nyt sitten kelpaa jolkotella. Peltomaisemat, hiekkatiet ja pieni kesäsade kelpaa aina.





Jo pari viikkoa yksi lempiharrastuksistani on ollut kytätä yhden meidän maijan uusia alkuja. Hän oli pitkään niin surkean näköinen eikä kasvattanut yhtään mitään ennen kuin nyt yhtäkkiä on alkanut elämä maistua. Muutimme hänen olosuhteitaan niin, että siirsimme hänet itäiselle ikkunalle, veimme hänet suihkuun ja nyt kastelemme puhdistetulla vedellä. Ostimme siis kukkien kastelua varten sellaisen vedensuodattimen, mutta kukat jäävät kyllä kakkoseksi siinä, kun minä itse litkin sitä vettä päivittäin antaumuksella. On nimittäin tosi paljon paremman makuista kuin hanavesi.

Torstaina meillä piti olla juoksupäivä, mutta luonto oli eri mieltä. Ilmastonmuutoksen tuulet puhaltavat ja tällä kertaa torstaina saimme nauttia ukkosesta, joka ei kyllä tullut kunnolla päälle vieläkään. Siinä samalla bongasimme taivaalta trombin alun, joka todennäköisesti ei käynyt ihan maassa asti, mutta eipä tuota tiedä, kun oli kerrostaloja edessä.


Eilinen oli koko päivä yhtä pelipäivää. Oli aamulla jo sellainen kutkuttava fiilis, sellainen juhlapäivän tapainen ja huomasin kotona iltapäivällä ajatelleeni aika paljon päivän aikana tulevaa ottelua, Inter-Brøndby. Kun ajoimme Kupittaalle, sanoin jännittäväni ja myöhään illalla pelin jälkeen kävin ihan kierroksilla, vaikka olin rättiväsynyt.

Kun tänään töissä on muutamat kyselleet matsista, olen hymyillen kertonut, että se oli hyvä. Se oli oikeasti hyvä! Ihana!




Lisää matsista tietysti tulossa blogiin, kun saan ensin kuvat tehtyä. Se hetki ei ole tänään enkä tiedä mitä huomisiltana duunaillaan, mutta sunnuntaina kannattaa käydä rämpyttämässä päivitysnappulaa tällä sivustolla.

Nyt täytyy mennä suttaamaan aurinkorasvaa all over to naama ja muut osat sekä syyä jotain, sillä taas meillä on treffit Jonin kanssa! Menen hakemaan hänet töistä ja sitten ajellaan erittäin eksoottiseen kohteeseen syömään makkaraa. Mynämäelle. Heippa!

PS. Jos kiinnostaa seurata, mitä ihmettä me Mynämäestä, instastooriin varmaan tupsahtaa tietoa illan aikana! Laita meitsi seurantaan instassa (@marihietala)!

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Ykkönen: TPS - AC Oulu 13.7.2019

Nyt tulee tuplapelipäivän toinen osa, miesten peli TPS - AC Oulu. Se pelattiin lauantaina puoli tuntia naisten pelin päättymisen jälkeen Veritas Stadionilla Kupittaalla. Epäilin hieman kuinka ehdin syömään pullaa pressiin, mutta hienostihan se meni. Tuomarin vihellyksestä keräsin kamat pressistä kantoon ja lampsin kentän suuntaan enkä tajunnut jotain puuttuvan ennen kuin olin kävelemässä päätyyn pelaajaesittelyiden jälkeen. Se pirun tuoli, ajattelin. En ollut unohtanut sitä pressiin vaan autoon, joten ensimmäinen puoliaika täytyi kuvata maasta käsin, vaikka se ei Veritaksella mielestäni ole paras vaihtoehto. Kenttä on aivan kamalan kupera nimittäin eikä se näytä kuvissa kivalta.








Pelistä on kulunut jo sen verran monta päivää, etten muista enää kuin maalitykin loukkaantumisen ja Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -chantin. No okei, muistan selanneeni puhelinta ensimmäisen puoliajan ja toisella puoliajalla koin herätyksen, kun västäräkki lensi melkein päin kentältä. Siitä ei mennyt montaa hetkeä, kun Espinosa lyyhistyi maahan saatuaan kyynerpäästä.

Kun Espinosa oli kärrätty kentältä pois, TPS piti minut hereillä loppuun asti. Siellä mentiin läpi lupaavan oloisesti, mutta ei kuitenkaan loppuun asti, oululaiset kadottivat tasapainonsa ja lopulta verkkokin heilui puna-asuisen maalivahtipojan takana. Oi sitä onnea ja autuutta!






TPS on ollut tosi hämmentävä jo 1,5 vuotta. Mä en rehellisesti sanottuna osaa kertoa, mikä on TPS:n hyökkäyskuvio. Itse sytyn jalkapallosta, josta erotan joukkueen hyökkäyskuvion, sillä kaikkien hyökkäysten isoäiti on samojen kuvioiden toistaminen, kunnes se tuottaa tulosta. Sitä minä arvostan. Hyökkäyksiä toistaessa jalkapallossa ollaan menossa eteenpäin, tekemään maaleja. Ja kun erotan toistoja, olen kiinni juonessa ja voin jäädä odottamaan hienoa loppuhuipennusta, jota harvoin pelkästään puolustamalla saa.

Kaikki eivät tietenkään syty samoista jutuista, mutta uskon silti meidän kaikkien nauttivan voittavasta jalkapallosta. Siksi nyky-TPS hämmentää, koska he eivät pelaa minun mieleeni tarpeeksi vauhdikasta jalkapalloa voittaakseen, mutta keikkuvat silti sarjan toisena. Niin kuin miten? Miten se on mahdollista, että minut herättää västäräkki kesken toisen puoliajan, vaikka olen kuvaamassa sarjakakkosen matsia?

Lauantain matsissa oli hetkiä, kun aloin hymyillä samoin kuin viimeksi vuonna 2017 Tepsiä kuvatessa. Hymyilin kannattajille ja oululaisten filmaukselle. Hymyilin voitolle ja sille, että voin taas kaivaa kaapista Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -hupparin. Olin jo heittänyt sen lenkkivaatekasaan, koska en uskonut tarvitsevani sitä ainakaan tänä vuonna. Ehkä olin väärässä.

TPS - AC Oulu 1 - 0