sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Ölökyn ylitys oli mahtava kokemus

Minulla on korkeanpaikankammo. Hillitön sellainen. En mene mihinkään korkealle, jos sieltä on vaikea päästä alas. Ritiläportaat, niitä en kulje ollenkaan. Lintutornit ja muut - jätän ne suosiolla väliin. Rajoittava vaiva, eikö?

Kävimme meidän kesälomareissun alussa Haaparannalla yhdellä luonnonsuojelualueella lenkillä ja siellä koko muu seurue kiipesi lintutorniin, jopa yksi sukulaiseni. Jäin monttu auki lintutornin alapuolelle piipittämään, koska kuvittelin kaikkien muidenkin samoja geenejä kantavien pelkäävän korkeita paikkoja. Asia ei kuitenkaan olekaan näin vaan tätini on kuulemma se, joka maalaa taloista ne korkeimmat paikat. Kuulostaa kamalalta, mutta samalla mietin voisinko jotenkin päästä yli kammostani.

Matkamme jatkui Torniosta Kiirunaan, jossa kiipesimme laskettelurinteen päälle. Tunturille kiipeäminen on eri asia kuin lintutornit, sillä laskettelurinteestä pääsee alas monella eri tyylillä, toisin kuin rappusia. Sitten tulivat Norjan maantiet, jotka olivat aika hirveitä välillä, mutta loppujen lopuksi niihinkin varmasti voi tottua. Matkamme loppupuolella päädyimme Hossaan, jossa päätimme suorittää Ölökyn ylityksen, joka on siis yksi reitti Hossan kansallispuistossa. Se sisältää kanjonin ylityksen riippusillalla.

Mitä luulette millainen yhdistelmä on korkeanpaikankammo ja riippusilta? Kamala.

Päätin silti tehdä sen. Googletin ennen lähtöä kuinka korkeanpaikankammosta voi päästä yli ja jossakin artikkelissa kerrottiin, että pelkojen voittamiseen auttaa, kun altistaa itseään vähän kerralla. En tiedä onko Ölökyn ylitys vähitellen altistamista, mutta tein sen silti.

Reitti lähtee Julmasta Ölkystä ja se on tasoltaan vaativa. Ylityksen pituus oli noin 6 kilometriä ja sitä olisi voinut jatkaa kymmeneen kilsaan, jolloin reitin nimi olisi ollut Ölökyn ähkäsy. Ähkäsyyn voi myös liittää riippusillan ylityksen, jos haluaa.

Metsässä oli kaunista ja kyllä, reitti oli tosiaan hieman vaikeakulkuinen. Parin kilometrin tarpomiseen meni aikaa helposti yli tunti ja jos yhtään pysähtyi, hyttyset olivat heti kimpussa. Alkoi myös sataa jossain vaiheessa ja ylityksen jälkeen vielä enemmän.


Riippusillalle johti hyvin jyrkät kiviportaat. Huonoilla kengillä laskeutumisesta ei olisi tullut yhtään mitään. En koe alaspäin menemistä portaissa nykyään vahvuudeksi, vaikka ennen vanhaan postinjakajana pystyin juoksemaan niitä tämän tuosta.

Yritimme ensin ylittää rotkojärven niin, että Joni menee edeltä ja minä perässä, mutta riippusillan pomppiminen oli minulle ihan liikaa ja palasin lähtöpisteeseen. Annoimme erään perheen mennä ensin ja siinä hyttysten syötävänä katselin kateellisena, kun perheen lapset juoksivat siltaa pitkin ja minä 35-vuotias itseäni isommille uhitteleva nainen en kyennyt edes kävelemään sitä.

Kun silta oli tyhjä, päätin tasaisin askelin kävellä sitä pitkin toiselle puolelle. Vielä hymyilytti lähtiessä.



Päästessäni toiselle puolen polveni tutisivat ihan sikana ja toivoin, että Joni olisi ollut sillä puolen, koska olisin halunnut hypätä hänen syliinsä turvaan. Ölökyn ylitys oli ihan kamala! Silta notkui kuin mikäkin, alla oli vettä ja korkea pudotus. En voinut jäädä kammoltani edes kuvaamaan keskelle siltaa, mitä kaikki muut tekivät. Minulle suurinta oli vain se, että pääsin yli, vaikka pelkäsin enemmän kuin koskaan.

Ylityksen jälkeen fiilis oli melkein voittamaton, mutta tiesin seuraavan haasteen olevan ihan vieressä. Sillalta täytyy kiivetä ylös ensin jyrkkiä kiviportaita ja sitten vielä ritiläportaita, joista ensimmäinen osuus on kierreporrasversio. Ne olivat vielä niin jyrkät, että minä menin niitä osittain nelinkontin, kun en nyt vain satu olemaan mikään ritiläporraseläin. Kierreportaiden jälkeen portaat jatkuivat vielä suorina, mutta se oli jo voiton puolella se.

Sade yltyi, joten emme voineet jäädä ihmettelemään sen enempää vaan jatkoimme lähtöpistettä kohti. Hienot maisemat kyllä olivat ja metsä oli ihana.




Koko reitin kiertämiseen meni aikaa noin 2,5 tuntia ja sen jälkeen jalat olivat ihan muusia. Se oli kovin fyysinen suoritus elämässäni tähän asti pienen henkisen kasvun saattelemana. Olo kierroksen jälkeen oli mahtava! Sain voimaa siitä, että kykenin voittamaan pelkoni ja itseni. Se oli jotain, mitä en ole koskaan ennen tehnyt ja vieläkin tuntuu siltä, että pystyn mihin vain, koska pystyin kävelemään rotkojärven yli riippusiltaa pitkin. Ihan mieletöntä!

Ootko sä uhmannut sun kammoja? Uskaltaisitko ylittää rotkojärven?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti