tiistai 16. heinäkuuta 2019

Ykkönen: TPS - AC Oulu 13.7.2019

Nyt tulee tuplapelipäivän toinen osa, miesten peli TPS - AC Oulu. Se pelattiin lauantaina puoli tuntia naisten pelin päättymisen jälkeen Veritas Stadionilla Kupittaalla. Epäilin hieman kuinka ehdin syömään pullaa pressiin, mutta hienostihan se meni. Tuomarin vihellyksestä keräsin kamat pressistä kantoon ja lampsin kentän suuntaan enkä tajunnut jotain puuttuvan ennen kuin olin kävelemässä päätyyn pelaajaesittelyiden jälkeen. Se pirun tuoli, ajattelin. En ollut unohtanut sitä pressiin vaan autoon, joten ensimmäinen puoliaika täytyi kuvata maasta käsin, vaikka se ei Veritaksella mielestäni ole paras vaihtoehto. Kenttä on aivan kamalan kupera nimittäin eikä se näytä kuvissa kivalta.








Pelistä on kulunut jo sen verran monta päivää, etten muista enää kuin maalitykin loukkaantumisen ja Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -chantin. No okei, muistan selanneeni puhelinta ensimmäisen puoliajan ja toisella puoliajalla koin herätyksen, kun västäräkki lensi melkein päin kentältä. Siitä ei mennyt montaa hetkeä, kun Espinosa lyyhistyi maahan saatuaan kyynerpäästä.

Kun Espinosa oli kärrätty kentältä pois, TPS piti minut hereillä loppuun asti. Siellä mentiin läpi lupaavan oloisesti, mutta ei kuitenkaan loppuun asti, oululaiset kadottivat tasapainonsa ja lopulta verkkokin heilui puna-asuisen maalivahtipojan takana. Oi sitä onnea ja autuutta!






TPS on ollut tosi hämmentävä jo 1,5 vuotta. Mä en rehellisesti sanottuna osaa kertoa, mikä on TPS:n hyökkäyskuvio. Itse sytyn jalkapallosta, josta erotan joukkueen hyökkäyskuvion, sillä kaikkien hyökkäysten isoäiti on samojen kuvioiden toistaminen, kunnes se tuottaa tulosta. Sitä minä arvostan. Hyökkäyksiä toistaessa jalkapallossa ollaan menossa eteenpäin, tekemään maaleja. Ja kun erotan toistoja, olen kiinni juonessa ja voin jäädä odottamaan hienoa loppuhuipennusta, jota harvoin pelkästään puolustamalla saa.

Kaikki eivät tietenkään syty samoista jutuista, mutta uskon silti meidän kaikkien nauttivan voittavasta jalkapallosta. Siksi nyky-TPS hämmentää, koska he eivät pelaa minun mieleeni tarpeeksi vauhdikasta jalkapalloa voittaakseen, mutta keikkuvat silti sarjan toisena. Niin kuin miten? Miten se on mahdollista, että minut herättää västäräkki kesken toisen puoliajan, vaikka olen kuvaamassa sarjakakkosen matsia?

Lauantain matsissa oli hetkiä, kun aloin hymyillä samoin kuin viimeksi vuonna 2017 Tepsiä kuvatessa. Hymyilin kannattajille ja oululaisten filmaukselle. Hymyilin voitolle ja sille, että voin taas kaivaa kaapista Veikkausliiga täältä tulee Tepsi -hupparin. Olin jo heittänyt sen lenkkivaatekasaan, koska en uskonut tarvitsevani sitä ainakaan tänä vuonna. Ehkä olin väärässä.

TPS - AC Oulu 1 - 0

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti