lauantai 10. elokuuta 2019

Kun toistaa jotain asiaa tarpeeksi paljon, kehitystä tapahtuu väkisinkin

* postaus sisältää mainoslinkin Sportamorelle*

Tämä on kolmas viikonloppu putkeen, kun heräsimme ajoissa ja kävimme aamulenkillä. Tänään nukuimme vähän aiempaa myöhempään, joten lenkille lähtökin tapahtui tuntia myöhemmin. Ulkona oli ihanan raikasta, mutta kuitenkin jo sen verran lämmintä, että shortseilla olisi pärjännyt aivan hyvin. Lähdin kuitenkin pitkillä pöksyillä, koska saan noihin uusimpiin New Balancen housuihin sujaitettua puhelimen kivasti sivutaskuun (vastaavat housut kuin *nämä). Mies toimii meillä muulina kantaen vesipullot ja kuukkelieväät (rusinat ja karpalot), jotka katoavat minun suuhuni aina jossain vaiheessa vähän pidempää lenkkiä, joten minun ei tarvitse huolehtia kuin puhelimesta.


Koska aina ei jaksa kiertää samoja ympyröitä, suuntasimme tänään uusiin maisemiin jonnekin Länsikeskuksen ja Raision välimaastoon. Siellä on vanha ikimetsä, jossa kiemurtelee kuntopolku.

Metsä oli pelkästään ihana. Aamuaurinko toi valoa sammalpeitteisen metsän pohjalle ahtaista väleistä ja koko ajan sai olla kiljahtelemassa kuinka hienon näköistä on. Sieluni ja mieleni lepäsivät sammalilla metsän hiljaisuutta kuunnellen.

Se oli hienoa aikaa ihmiselämässä.

Kunnes saavuimme Kauppakeskus Myllyn takapihalle ja näimme peuran kahlaavan viljapellossa. Seuraavaksi tupsahdimme puistoon, joka ennen oli erään sukulaiseni lähipuisto. Talo, jossa hän aikoinaan asui, sijaitsee tosi kivalla paikalla.


Jokaisen kävelemämme lenkin päätteeksi jaksan ulista kuinka ihanaa taas oli. Ilma on niin ihana, luonto on ihana ja kaikki on ihanaa. Joskus mietin tällaisen ihanuusavautumisen jälkeen mahtavatko muut ihmiset ajatella samoin joka kerta, kun lähtevät lenkille. On ihanaa vetää raitista ilmaa keuhkot täyteen ja hengittää sitä niin kuin ei koskaan olisi saanut olla ulkona. Sanoinko jo, että ihanaa? Eniten mietin heitä, jotka eivät lähde lenkille, koska heiltä jää tämä kaikki luonnon upeus kokematta.


Kaikista parasta oli tänään huomata, että jaksan. Minä jaksan nykyään kävellä yli 9 km ilman, että jalkani väsyvät ja alkavat velliksi. Siitä on vajaa vuosi, kun kävelimme ensimmäisen kerran 10 km, jonka jälkeen jalkani tutisivat vielä pitkään. Hyvä, kun edes jaksoi koko matkan. Viime talvena jalkojeni raja oli 6 km, ne väsyivät aina kuuden kilsan kohdalla. Sitten väsymysraja siirtyi 7 kilometriin. Nyt en enää tiedä, missä raja menee, sillä emme ole kävelleet niin pitkästi.

Niin mahtavaa, kun huomaa kehittyneensä. Kohta olen valmis lyhyelle 14 kilometrin kävelylenkille (viittaan tällä viime syksyyn, selviää tästä postauksesta) 🙊

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti