sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Sateinen sunnuntai: shoppailukierros ja kotijumppaa

Tuuli piiskaa sadetta ikkunaan, siinä on tämän harmaan sunnuntain äänimaailma jälleen kerran. Juuri viikko sitten kuuntelimme kuinka tuuli olisi mielellään repinyt parvekkeen mennessään ja tänään olemme saman luonnonmyllerryksen äärellä. Dennis-myrskystä johtuen emme suunnitelleet tälle päivälle mitään ulkoilma-aktiviteetteja vaan kävimme lenkillä eilen illalla. Tänään ohjelmassa on ollut hidas aamu kotisohvalla, ruuanlaittoa ja pieni kauppakierros, johon sisältyi kasvien kasvualustojen hankinta Bauhausista sekä vaateshoppailua Skanssissa.







Eksyimme Skanssin XXL:n ihan muuten vaan ja lopputuloksena se, että me molemmat ostimme itsellemme Haglöfsin Gore-Tex -kamppeet. Minäkin siis. Mintun värinen ihana sateen ja tuulen pitävä takki oli minun vaateostolakon viimeinen hairahdus ja nyt minä sitten istun kukkaronnyörit tiukasti kiinni kesäkuuhun asti. Marimekon neuleen hankkiminen siirtyi tärkeämmän tieltä.


Shoppailukierroksen jälkeen vuorossa olikin sitten päivän treeni: kahvakuulaa 30 minuuttia. Päälle ruokaa ja Eränkävijöitä. En tainnutkaan vielä täällä kertoa olevani ihan totaalisen koukussa Eränkävijöihin? Ihan mieletön sarja. ❤️ Ootko sä katsonut sitä?

PS. Olen laihtunut hieman. En oikein tiedä, mistä se johtuu, sillä ruokavalioni ei ole muuttunut kolesterolista huolimatta kuin yhdellä tavalla ja se on palmuöljyn välttely. Muita muutoksia ovat olleet vain raudan syöminen pari kertaa viikossa ja ruisleivän vaihtaminen kauraleipään. Hassua, mutta mikäs siinä.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Suomen Cup: TPS – FC Honka 15.2.2020

Lokakuun 24. päivänä viime vuoden puolella tulin kotiin Veritakselta myöhään illalla, heitin kuvausrepun nurkkaan ja aloitin futisloman. Jokaisen kuvatun kauden jälkeen tunne on sama: nyt jotain muuta kuin futista. Futiskaudet ovat jotenkin niin kaiken energian vieviä, hyvässä ja pahassa. Futis on täynnä tunteita, eikä edes mitä tahansa tunteita vaan yleensä voimakkaita sellaisia ääripäästä toiseen.

Kuluttavimpia ovat yleensä ne kaudet, kun fanittamansa joukkue ei menestykään niin kuin olisi toivonut tai seurattu jalkapallo on ollut niin ylitylsää, että pohtii vakavasti lajin vaihtamista johonkin toiseen. Hyvällä tavalla vaativia kausia sitten ovat olleet ne, kun on biletetty futisihmisten kanssa pitkin syksyä laivalla ja baarissa eikä marraskuun tullessa yhtään haittaa se, että kausi on ohi. Pari kuukautta lepoa kelpaa hyvin, jotta jaksaa taas painaa seuraavana vuonna.

Tänä talvena minä vietin ihan totaalisen futisloman. Meillä ei ole kotona puhuttu oikein mistään futikseen liittyvästä kuin ehkä ohimennen. Minun kauden aloituskin venyi jotenkin nyt tosi myöhään, kun aina aiemmin olen ollut kuvaamassa jo tammikuun alussa Euroopan kamalimmassa valaistuksessa Kupittaa vitosella.

Tänään oli kuitenkin aika aloittaa futiskuvauskausi. Peliksi valikoitui Tepsin ja FC Hongan välinen vääntö kuplahallissa Impivaaran perukoilla.

Olen kaikki matsit kyseisessä hallissa aina kuvannut vaihtopenkkien välistä. Kyseisessä hallissa ei muuta kuvaamiseen soveltuvaa paikkaa ole, koska valo ei riitä ja valon kannalta tehtyjen kuvauskalustovalintojen takia putken pituus ei riitä. Vetäisinkin pienet pultit tänään klo 11:00 kotona, kun kuulin edellisellä kerralla tuolla olleen jotain säätöä verkkojen kanssa ja pelkäsin, ettei olisi mahdollista kuvata siitä ainoasta paikasta, mistä se onnistuu. Saatoin lähettää pari raivoisaa viestiä aiheeseen liittyen (pahoittelut uhreilleni) ja räyhäsin myös kotona niin paljon, ettei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä olen tästä maailmasta, jossa valokuvaajat eivät ole kuninkaallisia. En nyt enää ala jauhaa tästä asiasta mitään, sillä kaikki meni tänään kuitenkin ihan hyvin ja nostatin verenpainetta ihan turhaan. Se vain kumpusi siitä takavuosien helleaallosta ja jostain järjettömästä säännöstä, ettei kuvaajat saa ottaa vesipulloa mukaansa. 😅 Pistää vihaksi edelleen, mutta tosiaan, ei nyt aloiteta valittamalla tätä postausta. 😂 Keskitytään vain hyviin asioihin ja siihen, että pääsin tänään kuvaamaan jalkapalloa, mikä on yksi parhaista asioista, mitä pystyn kameralla tekemään.






Pelotti aamupäivällä päivän kokoonpanoa katsellessa, etten taaskaan tunne joukkuetta eikä se ole sama TPS kuin aiemmin. En vain pysty hyväksymään sitä, että joukkueet muuttuvat joka vuosi. Pelkäsin kuitenkin ihan turhaan, sillä kuvattavaa löytyi ihan helposti ja olin iloinen, kun pelin aikana ei ehtinyt tulla tylsää. Määritelmä nykyään kelvolliselle jalkapallolle: en ehdi somettaa pelin aikana.



Ne pirun verkot sidoin nippusiteillä kaiteeseen kiinni pois häiritsemästä. Muuta tauolla touhuttua: potkin palloa Tepsin huoltajan kanssa. Pitäisi ehkä mennä potkimaan joskus Tahkiksen kanssa taas, kun onhan tuo ihan hauskaa puuhaa.

Uudesta joukkueesta minun on tunnustettava, etten välttämättä ihan kaikkien poikien nimiä tiennyt. Todennäköisesti opin heidät tietämään kauden edetessä. Jere Koponen oli loistava ja Jakon näkeminen kentällä tuo turvaa, ihan kaikki eivät kuitenkaan ole tuntemattomia.










Ekalla puoliajalla TPS oli vahvempi, kun taas toisella puoliajalla Honka halusi hallita, mutta maalia ei silti syntynyt 90 minuutissa. Kummallakin joukkueella oli yritystä, mikä oli ihan hyvä. Ei tosiaan tarvinnut nuokkua upouudella pilkkijakkaralla yhtään.

Valokuvaaminen meni vanhasta muistista. Pari kuvaa otin alkuun ilman vastavalonsuojaa ja sen asentamisen jälkeen räpsäsin taas pari, kunnes tajusin olevani kuvaamassa urheilua enkä maisemia. AI SERVO päälle, ISO tarpeeksi isoksi, aukko 2.8-3.5 oman maun mukaan ja suljinajaksi 1/1000. Sitten ei muuta kuin pitää ja päästää. 70-200:lla pysyy pallon perässä jotenkin tosi paljon paremmin kuin suppeammalla pitkällä Sigmalla, jolla kuvaan ulkona. Tämän setin viimeinen kuva on otettu suljinajalla 1/250, kun oli vahingossa jäänyt jostain taidekuvasta päälle se. Sanoin "hupsis" ja toivoin, ettei filmillä ole kovin paljon suttuisia juoksukuvia. Ei ollut, höhö. 😬

TPS–FC HONKA 0–0

perjantai 14. helmikuuta 2020

Pari sanaa ystävyydestä

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi koen ystävyyden. Olen viime vuosina ymmärtänyt, että ystävyys vaatii ripauksen ylläpitoa, mutta ei niin, että se kuormittaa. Ystävyys ei saa olla yksipuoleista eikä ystävä sano koskaan mitään loukatakseen.

Minulle ystävyys ei aina ole ollut helppoa, sillä oli aika, kun en osannut ottaa omaa tilaani. Annoin ystävyydelle liikaa unohtaen oman elämäni ihan täysin. Halusin aina lähteä joka paikkaan mukaan, vaikka jälkikäteen ajateltuna vähempikin olisi riittänyt, sillä minulla olisi ollut omiakin juttuja. Kuulostaako hassulta?

Yritän sanoa sitä, että paras ystävyyssuhde on tasapainoinen. Kumpikin osapuoli antaa tilaa toisilleen, ei pimahdeta vaikkei ehditä näkemään eikä sekään ole maailmanloppu, jos ei ihan joka päivä ehdi chattailemaan whatsappissa. Ystävyys toki on erilaista eri ihmisistä riippuen, mutta minä pidän tärkeänä sitä, että ystävyys on, vaikkei sitä ihan joka päivä tai edes viikko käy siunaamassa kylillä latte macchiaton äärellä.


Itsellenihän kävi niin pari vuotta sitten, että ihmisiä lähti elämästäni ja ihmisiä tuli elämääni. Samalla ovenavauksella. Se oli jokseenkin hämmentävää aikaa nimenomaan ystävyyden näkökulmasta, moni asia meni ihan uusiksi. Löysin itseni ja löysin rakkauden. Löysin myös pari tärkeää ystävyyssuhdetta. ❤️


En välttämättä ole aina ollut ystävänä kovin helppo, mutta kukapa olisi? Meillä kaikilla on omat ristimme ja rastimme elettävänä. Jokainen ihminen käy läpi jotain, joten ystävyyden kuuluu olla voimavara toiselle. 

Ihanaa ystävänpäivää sinulle! ❤️

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Yli 8 kuukautta vaateostolakossa

Kun aloittaa jonkun haasteen tai projektin, siitä olisi varmaan hyvä kirjoitella silloin tällöin, koska omasta mielestä on ainakin mielenkiintoista seurailla edistymistä. Nyt onkin kulunut turhan pitkä aika siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut mun vuosi ilman uusia vaatteita -haasteesta, joten ajattelin hieman kertoa kuulumisia vaatekaapin puolelta.

Hyvin menee. Voisin väittää, etten siksi ole oikein kirjoitellut tästä aiheesta viime aikoina, koska vaatteiden ostaminen on aika vähän mun mielessä nykyään. Oikeastaan en ajattele sitä ollenkaan. Enemmän tulee mietittyä miksi Turussa on päivästä toiseen harmaata, miksei Turussa ole kuukkeleita ja minkä treenin minäkin päivänä tekisi.




Olen nyt ollut vaateostolakossa yli 8 kuukautta, eikä ole ollut edes vaikeaa. Alussa sitä kieriskeli hetken voikohan tähän pystyä ja hirvitti, kun vuosi on kuitenkin todella pitkä aika, jolloin voi tapahtua ihan mitä vaan. Aina elämässä voi tapahtua kuitenkin ihan mitä vaan.

Alun jälkeen kuukausi kuukaudelta olen ajatellut vaatteita koko ajan vähemmän ja minulle on muodostunut tietynlainen ajatus siitä, miten pukeudun. Ennen ei oikein ollut mitään kokonaisuutta, oli vain uusia kivoja vaatteita, joita käytti kerran tai pari ennen kuin tuli taas jotain uutta. Se oli sellainen shoppailua harrastavan ihmisen kierre.



On tässä toki haasteitakin ollut tämän haasteen sisällä. Minulta kului puhki syksyn aikana kahdet halpisfarkut, joihin mahduin hyvin, koska niiden materiaali oli jotain joustavaa ohutta kangasta. Käyttööni jäivät enää kahdet muut farkut, joista toiset ovat siis ihan oikeat farkut (2 % elastaania kai) eivätkä anna periksi niin kuin Cubuksen tai Ginan halpikset ja toiset ehkä hitusen liian tiukat makuuni. Tämä on vaikuttanut siten, etten halua joka päivä pukea mitään farkkuja vaan olen joutunut kaivamaan kaapista käyttöön mm. suorat mustat housut ja sukkahousuja hameita varten. Olen siis ottanut jopa hameet takaisin käyttöön, kun aiemmin vedin jalkaan joka päivä samat joustokangaspöksyt odotellen niiden kulumista puhki.

Yritän siis sanoa tämän haasteen pakottaneen minut ajattelemaan pukeutumista niillä raaka-aineilla, joita minulta jo löytyy. Olen joutunut yhdistelemään eri neuleita hameisiin ja toisaalta taas mustiin jakkupukuhousuihin. Kummasti sitä vaan on sitten muodostunut sellainen vakiokierto eri neuleiden kanssa, varsinkin kun nämä kelit täällä eivät ole olleet kovin kummoiset vaan kaikilla ihmeen tekokuituneuleilla on tarjennut ihan hyvin.

neule H&M - farkut BikBok 


Haaste on mielestäni tehnyt tehtävänsä reilussa puolessa vuodessa ja erotan nyt tarpeelliset hankinnat huviostoksista. Olen kiitollinen siitä, että lähdin tähän mukaan, koska rahan säästäminen on ihanaa ja hyvin vähälläkin vaatemäärällä voi pärjätä.

Enää vähän yli kolme kuukautta jäljellä eikä se kyllä ole aika eikä mikään tässä. Seuraavan kolmen kuukauden aikana tulen ostamaan Marimekon yhden neuleen, mikäli löydän sen jostain ja haasteen loppumisen jälkeen aion satsata kestäviin vaaleansinisiin ratkaisuihin. Tässä on nimittäin hahmottunut myös vaatekaapin sisällön värien tärkeys. Ei pidä ostaa mitä sattuu vaan omia lempivärejä. Minulla se on vaaleansininen.

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Talviloma pitkin Etelä-Pohjanmaata

postaus sisältää mainoslinkkejä, merkitty *-merkillä

Omistan kirjan nimeltä Olet hyvä tyyppi (*tämä), mutta sen lukeminen jäi joskus kesken. Olisi ehkä pitänyt vain lukea ja sisäistää, sillä olen keskellä identiteettikriisiä, jossa löydän itseni pohtimasta enkö olekaan yhtään mukava ihminen. Tämä juontaa juurensa töistä, sillä työni puolesta minun pitäisi osata kommunikoida ja viestiä mukavasti. Koen kuitenkin usein olevani jotenkin liian suora, mikä johtaa siihen, etten omasta mielestäni kuulosta kovin mukavalta.

Näin viikon loman jälkeen en ole ihan varma onko ihmismielelle hyväksi alkaa pohtia liian syvällisesti jotain yksittäisiä asioita tai kytätä omaa käyttäytymistään päivästä toiseen. Vastaan ei ole tullut yhtään hetkeä viikon aikana, kun olisin miettinyt olinko nyt mukava vai en. Lähtökohtaisesti olen aina mukava, herran jestas! Eivätkö kaikki ole?

En ole ihan varma pidänkö siitä, että joudun kovin paljon pohtimaan itseäni ja tekemisiäni, sillä sellainen on loputon suo. Kehittyminen on toki tärkeää ja eteenpäin meneminen, mutta liika on liikaa missä tahansa asiassa. Lomani oli ihana, kun ei tarvinnut ajatella yhtään mitään. Sai keskittyä ihaniin maisemiin, metsiin ja valoon.

Aloitimme loman Seinäjoelta. Saimme kuulla nimen kuukauden vanhalle pötkylälle ja tietysti tavata hänet ensimmäistä kertaa. Kävimme metsäretkellä Alavuden puolella ja seuraavana päivänä ajelutin Tahkista ympäri Seinäjokea tärkeissä paikoissa, kuten Sopurahassa ja Törnävällä. 😄

'




Seinäjoelta jatkoimme maanantaina Keskisen kautta Vimpeliin. Keskisellä oli niin hiljasta, etten oikein tiennyt oliko se tottakaan. En ollut koskaan nähnyt niin hiljaista Tuurin kyläkauppaa. En valita silti! Oli kivaa pyöriä rauhallisilla käytävillä. Ihailin Marimekon vaaleansinistä neuletta, jonka ihan tosi kovasti haluaisin. Ajattelin ostaa sen, jos niitä on jäljellä vielä sitten, kun olen valmis vaatehankintaan.





Pohkeeni olivat niin jumissa Mulkkujärven kierroksesta vielä maanantai-iltanakin, että oli pakko hoitaa niitä ESPAn Fitness Body Oililla (*tämä), joka lämmittää väsyneitä lihaksia. Aika ihana aine, joka nyt sinänsä ei ole mikään jokaisen naisen pakollinen kosmetiikkaostos vaan ennemmin kiva lisä, jos haluaa hifistellä.

Tiistaina menimme etsimään Paalijärven patikkaa, mutta polku oli pelkkää lumihankea, joten päädyimme vain ajelemaan edestakaisin Alajärveä ja Vimpeliä. Oli upea auringonpaiste ja ihanan paljon lunta.




Keskiviikkona lopulta löysimme polun Paalijärveltä, jota pitkin patikoimme Myllypurolle ja takaisin. Näimme paljon eri eläinten jälkiä ja patikan jälkeen arvuuttelimme, mitä kaikkea tuli edes nähtyä.



Keskellä metsää seisoessa oli sen sorttinen olo, ettei olisi koskaan halunnut pois sieltä. Jos vain olisi voinut jäädä sinne täydelliseen hiljaisuuteen.

Emme kuitenkaan jääneet ja seuraavana päivänä ajelimme taas ympäriinsä. Kävimme etsimässä majavia, mutta näimme vain jälkiä.






Perjantaina ajoimme Vimpelistä takaisin Turkuun enkä ole vielä parinkaan päivän jälkeen varma onko tämä paras paikka ihmisen elää. Liian paljon autoja ja melua. Liian paljon harmaata säätä. Kotiutumista ei hirveästi perjantaina auttanut remppaa tekevä naapuri. Onneksi sentään eilen lenkillä törmäsimme kahteen korppiin ja kunnon närhiparveen, joista yksi matki keinun ääntä. Suomen omat papukaijat. 😄

Mitä ajatuksia sulle herää mukavuudesta? Joudutko sä koskaan miettimään ootko mukava? Onko kovin tervettä edes joutua miettimään itseään?