keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Lopetin arkena meikkaamisen

Minua on vuosia vaivannut se, miten kiireisiä lähtöni töihin ovat olleet. Ensin olen meikannut puoli tuntia, sitten syönyt puoli tuntia ja lopuksi vielä ajanut töihin lähes puoli tuntia. 1,5 tuntia touhuamista ennen kuin saa siirrettyä itsensä työmaalle, jonne olisi joka päivä kiva mennä tosi ajoissa, koska sitten pääsisi kotiin myös aikaisemmin.

Yli 10 vuotta siinä meni ennen kuin kamelin selkä katkesi lopulta. Asiaan vaikutti se, että olin saattanut hieman liu'uttaa itseäni miinuksen puolelle ja miinuksen takaisin tekeminen tuntuu aina olevan työläs operaatio. Niinpä päätin kuukausi sitten lopettaa meikkaamisen arkena, jotta ehtisin töihin aikaisemmin. Kuulostaako kamalalta ajatukselta? En siis tarkoita oman naamani kannalta vaan, että pystyisitkö itse moiseen velttouteen vai onko se sinulle jo arkipäivää?


Ensimmäinen päivä oli vaikea. Tuntui koko päivän niin kuin jotain puuttuisi. Seuraavana en enää muistanut koko asiaa ja kaikki viikot sen jälkeen: ei tunnu missään. Aamut ovat nyt ihania, kun ei tarvitse miettiä meikkaamista. Pesen hampaat, mietin päivän asun, syön aamupalan ja lähden. Yksinkertaista ja nopeampaa kuin ennen. Lisäksi illat ovat niin ihania, kun ei ole sitä "eäääää pitäisi pestä nää meikit" -hommaa.



Luulen jatkavani tällä linjalla vielä jonkin aikaa, mutta hieman kyllä kaipaan meikkaamista. Se on kivaa, sillä saa ryhtiä ripsiin ja piiloteltua ihon virheitä. Hauskaa vaihtelua kuitenkin tämä olla meikkaamatta ja olen aivan ihastunut nopeisiin aamuihini. Ihana lähteä heti, kun on aamupala syöty.

Koetko sä koskaan, että meikkaamiseen menee liikaa aikaa? Vai meikkaatko edes?

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Kotiviidakon kuulumiset

Tämä kevät koettelee viherkasvejamme, sillä meillä on ilmankosteus tippunut huushollissa aivan liian alhaiseksi. 10-20 % aiheuttaa tuskaa etenkin kaikille meidän Calathea- ja Maranta-sukuisille eli suomeksi maijoille ja mateille, koska niiden kasvupaikka oikeassa maailmassa on sademetsän aluskasvillisuus. Ei olohuone, jonka ilmankosteus on 10 %.

Tämä harmittaa hieman, koska koko meidän viherkasvi-innostus sai alkunsa nimenomaan nukkumatista. Hamstrasimme maijoja ja muutamia muitakin matteja, joista pari on sittemmin jo heittänyt veivinsä eikä jäljellä olevatkaan hyvältä näytä. Meidän viherkasvi-instatilin nimi on Calathea Garden, mutta olen kyllä jo aivan valmis vaihtamaan Calatheat ja Marantat vehkoihin.

Jos kasvi kuivuu liikaa, sen näkee lehdistä hyvin nopeasti. Joko ne kääriytyvät rullalle, lerpattavat tai niihin tulee vioittumisia. Pahimmillaan kasviin saattaa hyökätä jokin tuholainen ja niiden kanssa sitten onkin mukava pelata, etenkin jos riesakseen saa kuuluisat ripsiäiset. Meillä tällä hetkellä on pientä tuholaisongelmaa juuri mattien kanssa emmekä ole aivan varmoja, mikä muiden kasvien lehtiä vioittelee.

Onneksi kaikki ei kuitenkaan ole huonosti. Meillä on muutamia ihan hyvinvoiviakin kasveja täällä ja ne kyllä ilahduttavat.


Pienen pieni aaroninparta tuli pelastettua viime hetkellä. Sitä oli hoidettu huonosti, se oli saanut vetoa ja sen viimeisetkin lehdet olivat kuolemassa. Siirsin sen keittiöön ja aloin pitää huolta, nyt se puskee uutta lehteä ihan innoissaan ja minä kyttään sitä kaiket päivät. Se on niin kertakaikkisen söpö.



Philodendron Micans pääsi parturiin tällä viikolla. Leikkasimme siitä monta pistokasta ja nyt odottelemme juurtumista. Ostin Micansin viime vuonna Viherkasvit.netistä ja oli kyllä iloinen yllätys kuinka valtava kasvi paketista tuli ulos. Kasvi kotiutui tosi helposti ja on kasvattanut uutta jatkuvalla syötöllä. Sen lehdet ovat samettiset ja mielettömän kauniit.



Kiinanruusut parturoimme myös joku aika sitten. Halusin leikata ne, jotta ne haarautuvat eikä uuden kasvamista tarvinnut kauaa jäädä odottelemaan. Jo viikon sisään leikkaamisesta ne alkoivat puskea lehtiä varresta. Odotan sitä ihmeellistä päivää, kun meidän neljästä kiinanruususta joku innostuisi kukkimaan.

Maailman suurin karanteeni tällä hetkellä on tietysti koronakaranteeni, mutta meidän talouteen se ei ole (vielä) osunut. Sen sijaan meillä karanteenissa ovat uusimmat kasvihankinnat, kuten alla olevan kuvan Alocasia Black Velvet. Se hengaa pesuhuoneessa muutaman muun kanssa vielä viikon verran, kunnes ne saavat siirtyä karanteeniin makuuhuoneeseen. Pesuhuoneemme ei ole karanteenitiloista paras, koska siellä ei ole ikkunaa ja olosuhteet ovat joillekin turhan kosteat sekä lämpimät.


Makuuhuoneessa meillä karanteenissa on vielä ensi viikon Philodendron Pink Princess, yksi alokasia ja variegata-peikonlehti. Pink Princess tekee tällä hetkellä uutta lehteä hyvin kummallisella tavalla ja minun yksi lempiharrastuksistani onkin tsekata se joka aamu ja ilta kuinka paljon hän on tällä kertaa kasvanut. Odotan muutenkin innolla uutta lehteä, koska hauska nähdä onko siinä yhtään pinkkiä vai tuleeko tumma lehti.



Tällaiset viherkasvikuulumiset tähän väliin. Uutta kasvua tekevät kasvit ovat ihania seurailla ja kasvien kanssa riittää muutenkin puuhailtavaa, kun niistä täytyy välillä pyyhkiä pölyt ja ne voi viedä suihkuun. Toivottavasti sun kotiviidakko voi hyvin! 💚

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Päiväretkellä Sauvossa

Niin kauan kuin koronan takia suositellaan vältettävän sosiaalisia kontakteja, me välttelemme kansallispuistoja ja etsimme uusia metsiä ulkoilua varten. Tänään suuntasimme Sauvoon. Etsimme kartalta taas polkujen toivossa paikan, jossa näkyy paljon nyppylöitä ja vähän asutusta. Kohteemme osoittautui kunnon erämetsäksi, koska yhtään ihmistä emme nähneet ja ainoat polutkin olivat eläinten tekemiä.

Tämä meidän metsäkohteemme sijaitsee Kankareen ja Osmalahden välillä, lähellä Kattilamäen hiidenkirnuja. Jätimme auton pienelle levennykselle tienreunaan, koska muutakaan järkevää ei löytynyt. Lähdimme kiipeämään metsäautotietä ylös metsään. Harjun päältä tie jatkui, joten kävelimme sitä pitkin, kunnes tulimme peurojen ruokintapaikalle. Jäimme ihmettelemään lintuja, jotka visertelivät innoissaan siellä sun täällä. Jotain ihmeen maukunaa kuului myös jostain kauempaa kalliolta, ehkä se oli kettu?

Jatkoimme matkaa risteykseen, josta lähdimme vasemmalle. Ylämäen jälkeen poikkesimme metsään, jonka suuntaan menimme ensin sitruunaperhosten perässä. Niitä oli joka paikassa.





Kävimme kääntymässä jollain kalliolla, josta lähti lentoon käpytikka. Saimme huomata tikoilla olevan soidinmenot käynnissä ja jäimme sitä touhua seuraamaan pitkäksi aikaa. Yritimme saada kuvia hippaa leikkivistä tikoista, eikä se muuten ollut helppoa.



Sää oli ihanan lämmin. Metsään ei osunut kylmä pohjoistuuli yhtään ja jouduin toteamaan merinovillahousujen olevan ihan liikaa. Jouduin takinkin ottaa pois kokonaan, koska oli suorastaan kuuma.

Jatkoimme jälleen metsäautoteitä pitkin, harhaannuimme metsään hieman ja sieltä takaisin tielle. Meri pilkotti välillä puiden takaa.







Kahvihammasta alkoi parin tunnin käppäilyn jälkeen kolottaa, joten aloimme pyydystää sopivaa taukopaikkaa. Siinä autoa kohti palaillessa näimme merikotkan ja metsästä löysimme ilmeisesti supikoiran pääkallon. Eww. 





Lopulta istahdimme ihan rehellisesti mättäälle syömään eväsleivät ja juomaan kahvit. Siinä oli mukava istuskella kuuntelemassa peippoja ja katsomassa sitruunaperhosten liihottelua. Vähän ajan päästä korpit lensivät ylitsemme huutaen kraakraakraapouuuuu. Muuten siis ihan normimeininki, mutta raakkumisen perään piti lisätä korkea pouuuuuu. Hekin siis parittelupuuhissa. Kaikkea sitä tulee nähtyä ja koettua, kun metsään menee (Kaarinan keskustassa meidän menomatkalla parittelivat naakat tanssien ja sekin oli jo varsinainen näky).

Tämäkin metsäkokemus oli erittäin mukava, vaikka kilometrejä ei sinänsä sen kummemmin kertynyt. Jotain 6 km pintaan vain, mutta 3 tuntia kuitenkin vietimme ulkona. Teki hyvää taas. Ensi kerralla täytyy laajentaa reviiriä sinne Kattilamäen puolelle.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Rahaa sukanvarteen

Lupasin kovasti alkuvuoden korvilla kirjoittavani tänä vuonna enemmän rahasta. Olen lykännyt aiheen ottamista käsittelyyn kuitenkin kaikki nämä kuukaudet, sillä mitään erikoista ei rahan suhteen ole tapahtunut. Korona alkoi jyllätä ja se kyllä vaikuttaa meidän kaikkien talouteen pitkässä juoksussa, vaikka ihan kaikkia suomalaisia ei vielä olekaan lomautettu. Korona vaikuttaa koko maailmassa talouteen, eivätkä suomalaiset siltä myöskään säästy ja sitä kautta ajat voivat olla hyvinkin rankat. Joku sanoi jossain päin someani 90-luvun laman olleen aika heppoista kamaa siihen verrattuna, mikä meitä nyt tulee koronan myötä koettelemaan.

Kiitollinen olen siitä, kun laitoin stopin rakkaalle harrastukselleni shoppailulle viime kesänä. Mun vuosi ilman uusia vaatteita -haastetta kirjoitettiin op.mediaan juttu tässä taannoin, just ennen kaikkea koronauutisointia. Jutussa kehuin kovin kuinka onnistuin säästämään rahaa viime vuonna haasteeseen ryhtymisen seurauksena, mutta rahat aika pitkälti valuivat auton korjaamiseen. Auto onkin vienyt tänä vuonna jo siinä määrin, että nykyään joka kerta nähdessäni koko auton, tuijotan sitä murheissani miettien onko sen pakko hajota käsiin just tänä vuonna. En vain millään haluaisi lähteä vaihtamaan autoa, sillä se tuo aina mukanaan kaikenlaisia yllättäviä kuluja, vaikka niin kyllä tuo vanhakin auto. Onnellisia ovat ihmiset, jotka eivät autoa tarvitse.




Kunhan vain saan talouteni balanssiin toivottavasti pian, alan taas säästää. Tuntuu vain näitä säästökohteita riittävän. Yksi niistä on tietysti auto, mikä tarkoittaa useampaa tonnia. Niin monta tonnia, että saan olla ostamatta uusia vaatteita vielä pari vuotta. Vai ostaisinko auton sijasta sähköpyörän ja poljen sillä joka päivä 10 km töihin? Harmi, että se ei kulkuvälineenä välttämättä ole kivoin mahdollinen lumituiskussa? Vai onko? Onko jollain kokemuksia?

Toinen hieman lyhyemmän tähtäimen säästökohde on makuupussi. Sellainen, joka maksaa maksimissaan 300 euroa. Jotta päästään Tahkiksen kanssa yöpymään jollekin laavulle joskus tulevan puolen vuoden aikana.

Tarvisi ostaa myös muutamia vaatekategoriaan kuuluvia asioita, kuten uudet lenkkarit maantiekäppäilyyn (haluan ehkä Hokat!), Levikset (tai jotkut mielellään vastuullisesti tuotetut, en tiedä onko Levikset moiset) ja jotkut nahkanilkkurit. Olen nyt vedellyt läpi talven samoilla kengillä ja se alkaa vähitellen puuduttaa. Todennäköisesti en pidä kuitenkaan kiirettä tämän kategorian ostoksilla, koska kiire niillä ei ole ja vielä kaksi kuukautta ostolakkoa jäljellä. Se ei ole paljon.




Tästä alkaa nyt siis säästäminen. Ihan alkuun aseeni tässä touhussa ovat kaiken turhan ostamisen lopettaminen, vaateostosten minimointi sitten kun on taas lupa ostaa ja noh, eipä tarvi enää kahvillakaan käydä ulkona, kun se ei nyt ole kovin suotavaa. Täytyy vain toivoa, että jatkossakin on jotain, mistä säästää, sillä tänä aikana mikään työpaikka ei ole itsestäänselvyys.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Kansallispuistojen tungosta välttelemässä Vakkavuorella

Turun Sanomat tiesi kertoa Kurjenrahkan kansallispuistossa viettäneen kaunista kevätpäivää ainakin 1000 ihmistä eilen. Se siitä sosiaalisten kontaktien välttelystä? Osasimme odottaa tätä jo viime viikonlopun instastoryjen perusteella, joten tuli valvottua illalla turhan myöhään, kun pohdimme ja etsimme metsää, johon suunnata tänään. Metsä, jossa riittäisi lääniä, joka ei olisi kovin kaukana ja jossa todennäköisesti ei olisi ihan tuhatta ihmistä pyörimässä.

Googlettelu ja kartan tutkiminen ei tuottanut sinänsä tulosta, sillä vaihtoehtoja on paljon Varsinais-Suomessa. Tänä aamuna sanoin Tahkikselle notta annapa se sun puhelin, tutkin karttaa ja katson mihin mennään tänään. Löysin Paimiosta alueen, jossa oli pari korkeaa nyppylää vieritysten eikä asutusta kovin paljon, googletin paikan nimen ja löysin: Vakkavuoresta on kirjoiteltu useitakin blogipostauksia ja maisemat sen päältä näyttivät huikeilta. Sinne siis.

Paikasta löytyy myös laavu, mutta minua hieman liikaa viime aikoina vaivanneen närästyksen takia olemme laittaneet makkarat pannaan ja myös tässä maailman koronatilanteessa laavulle pysäköinti on yhtä tyhmää kuin lähteä pakoon koronaa pohjoiseen, joten se ei meitä niin paljon kiinnostanut. Hienolla paikalla se oli ja myös kivan oloinen, jossa yöpyminen joskus voisi olla ihan mukavaa.

Ihan reitin alussa ylitimme pienen lirin, jossa puhdas vesi virtasi iloisesti auringonpaisteessa. Pompin sen yli ja olin innoissani, koska minulla nyt sattuu olemaan jokin fiksaatio pieniä puroja ja lätäköitä kohtaan.



Reitin varrella ei opasteita ollut, joten kartta kannattaa pitää mukana, kun Vakkavuorelle suunnistaa. Me käännyimme metsäautotieltä aika pian vasemmalle ja sen polun varrelta löytyi myös se laavu. Polkua eteenpäin menemällä hahmottaa pian Vakkavuoren sijaitsevan siinä ihan vieressä oikealla ja ei muuta kuin kiipeämään. Kiipeäminen oli hieman hankalaa minun ketteryydelläni ja järkkäri kaulassa roikkuen, mutta kyllä siitä selvisi. Maisemat olivat kaiken sen arvoiset. 




Joku petolintukin nähtiin liitelemässä korkealla taivaalla. Se otti aina korkeutta aurinkoon asti, kunnes teki syöksyn alas kaukaisuuteen häviten horisonttiin. Emme vieläkään tiedä mikä lintu tällä kertaa oli kyseessä. Mies väitti, että haukka ja minä väitin, että kotka. Olenkin niin suuri lintutietäjä. 😄 Miehen koneelta katsottuna se näytti läskiltä lokilta, jolla on haukan viirut. Miehen kuvissa näkyy myös sen värityksen olevan kokoruskea viiruineen eikä ole mitään vaaleita siivenpäitä.



Istuimme laittoman nuotiopaikan vieressä syömässä eväämme ja juomassa kahvit ihaillen samalla edessämme aukeavaa maisemaa, josta petolintu oli jo kadonnut. Vain yksinäinen höyhen leijaili alas taivaalta. Näimme merelle asti.

Pian takaoikealta asteli setä omenaa syöden, jolta kyselimme meneekö tuolla alhaalla metsässä jotain polkuja, joita pitkin vuoren voisi kiertää ja hän kertoi meille Viksbergin kartanosta. Emme olleet koskaan tietenkään kuulleetkaan. Setä jatkoi matkaa taaksemme vasemmalle, johon jo aiemmin katosi myös yksi polkujuoksijanainen. Päätimme lähteä heidän perässään samaan suuntaan, vaikkemme tunteneet maastoa yhtään.

Alhaalla tuli taas joku setä vastaan, joka kertoi meidän olevan 35. ihmiset, jotka hän aamulenkkinsä aikana on kohdannut tänään. Yleensä ei kuulemma tule ketään vastaan. Näin mekin siis olimme tunkeutuneet rauhaa rakastavien paikallisten omaan metsään, jossa tosiaan normaalioloissa ei kulje kukaan.








Päätimme koittaa kiertää vuoren omin avuin ilman Viksbergin kartanolle lähtemistä ja kyllähän se onnistuikin. Käännyimme pienen hakkuualueen kohdalla oikealle, päädyimme metsäautotielle ja takaisin lähtöpaikkaan. Kilometrejä tästä meidän vaelluksesta ei montaa kertynyt, mutta sielu ja ruumis saivat metsäterapiaa. Korona unohtui hetkeksi. Onneksi ihan vielä ei ole ulkonaliikkumiskielto.

torstai 19. maaliskuuta 2020

4 päivää korona-arkea

Alkuviikosta mietin pitäisikö nyt miettiä ihan uusiksi kaikki blogin postausideat vallitsevan koronatilanteen takia, mutta päätin odotella pari päivää ja katsoa miltä sitten tuntuu. Enpä ole sitten sen kummemmin uusia aiheita kirjoituksilleni keksinyt vaan mennään päivä kerrallaan, kuten muutenkin elämässä aina ja etenkin juuri nyt.

Koronavirusuutiset olivat vähän kuin märkä rätti päin naamaa sunnuntaina ja maanantaina. Etenkin maanantaina fiilis oli todella erikoinen, kun hallituksen kehoituksesta ne jäivät etätöihin ketkä pystyivät, mutta itse lyllersin tietysti töihin ihan livenä. Odotin koko aamun, että joku tulee sanomaan "menepäs nyt Hietala kotiin siitä", mutta sitä ei tullut. Oli epäuskoinen olo jatkaa kuin mitään ei olisi ulkomaailmassa meneillään.

Tiistaina kotiin töistä tullessa oli tosi jakomielitautinen olo siitä, että käyn normaalisti töissä, mutta vapaa-ajalla ei voi tavata ystäviä tai lähteä kiertelemään viherkasvikauppoja. Mieli ei jotenkin pysty sisäistämään, että samaan aikaan asiat ovat normaalisti, mutta eivät kuitenkaan ole.

Tänä aamuna huomasin pääni päässeen mukaan muutokseen, enkä enää vieroksu sitä, että mulla on sosiaalisia kontakteja mun arjessa, vaikka todella monella suomalaisella ei taida olla. Mun elämässä ei sinänsä siis ole tapahtunut suuria muutoksia, mutta kyllä mä silti ajattelen hallituksen asettamat rajoitukset rajoituksina myös itselleni. Etten voi keksiä yhtäkkiä, että lähetäänpä tästä käymään Ikeassa. Turha mennä hakemaan Turun kasvitieteellisestä pistokkaita, sillä sekin on kiinni. Kaupassa käyminenkin tuntuu arveluttavalta, mutta sitä on kuitenkin pakko tehdä.



Huomioita koronan ympäriltä: osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan tosi välinpitämättömästi koko asiaan saatesanoin "me kaikki siihen kuitenkin sairastutaan, tulee jos tulee", osa suhtautuu ihan sopivalla vakavuudella ja osasta en oikein tiedä, mitä he ajattelevat hamstratessaan vähän kaikkea tavaraa ilmeisesti peläten, että tästä maailmasta tavara on nyt ihan just loppumassa? Itse kuulun siihen ryhmään, joka syynää joka päivä tartuntatilastot, ihailee #venice-hashtagin alta twitteristä Venetsian kanavien puhdasta vettä ja sinne palanneita eläimiä sekä pohtii välillä "mitä jos minä olenkin oireeton tartuttaja".

Mua ainakin kiinnostaa se sairastunko itse tai sairastutanko muita. Ei se ole yhdentekevää, vaikka me kaikki korona sairastettaisiin läpi. Olen ymmärtänyt sen tekevän keuhkoille pahaa jälkeä, eikä kyseessä ole mikään läpihuutojuttu, vaikka se osalla väestöstä lievänä esiintyisikin. Se on just se juttu: kun se ei ole lievä kaikilla, se on kuolemaksi joillakin. Plus se, että me itsekkään emme välttämättä tiedä, mitä sairauksia meillä on piilevänä tai alttius johonkin, jolloin saadessamme koronan, saattaa se koitua kohtaloksi. Suorastaan vituttaa ihmiset, jotka vähättelevät tätä tautia ja sen leviämistä. Haluaako joku tosissaan olla vastuussa jonkun toisen kuolemasta? Itse haluaisin olla vastuussa vain jonkun toisen elossapysymisestä.


Kuten sanoin jo aiemmin: olen hyväksynyt oman korona-arkeni tällaisena kuin sitä nyt suoritan. Käyn töissä, toivon kipeäksi itsensä tuntevien jäävän kotiin, toivon tartuntatilastojen näyttävän pian paremmilta ja toivon, että meidät laitetaan kaikki karanteeniin, mikäli taudin leviäminen jatkuu samalla vauhdilla kuin aiemmin. Koronan selättämistä odotellessa tehdään hyvää ruokaa kotona ja harrastetaan ulkoilua.

Mites sun koronakuulumiset?

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Minilomalla Helsingissä

Kun on elellyt omassa ilmastonmuutostietoisessa kuplassaan ja kuvitellut ihmisten vähitellen vähentävän matkustelua, sitä on huomannut koronaviruksen nopean leviämisen kertovan ihan päinvastaisesta. Ihmiset liikkuvat, kuluttavat ja matkustavat varmaan entistä enemmän koko ajan, koska ainahan sitä voi rahalla kompensoida luonnon tuhoamista. Valitettavasti maapallo ei taida sillä rahalla tehdä yhtään mitään ja koronakin on sen jo osoittanut: kun lentäminen ja kuluttaminen ihan todella vähenee, ilmakin puhdistuu.

Tämä oli oikein hyvä aloitus postaukselle, jossa ajattelin kertoa kuinka me itse matkustimme Suomen pääkaupunkiin torstai-iltana. Juuri kun oltiin hyvin lähellä sitä, ettei päiväkoteja ja kouluja jo laitettu kiinni. Emme tietenkään lentäneet vaan matkustimme junalla, joka on ilmastonmuutoksen kannalta suotavampaa, mutta vallitsevan koronatilanteen kannalta ei tietenkään kovin mahtavaa toimintaa.

Päätimme kuitenkin kaikesta huolimatta lähteä Helsinkiin minilomalle, kun oli junaliput ja hotelli varattuna. Emme ajatelleet sen olevan mikään maailman suurin riski, vaikka koronatartuntoja onkin eniten nimenomaan pääkaupunkiseudulta. Olen itse ainakin kuvitellut niiden olevan niillä ihmisillä, jotka ovat palanneet ulkomailta kotiin, kuten lähes kaikki muutkin koronatartunnat Suomessa tähän asti. Elän siinä uskossa nytkin vielä, ettei korona ole lähtenyt leviämään Suomessa vasta kuin ulkomailla matkustelevien kautta. Lähipäivät tietysti osoittavat sen olenko itse esimerkiksi napannut koronan tapahtumasta, jossa olin perjantain Helsingissä, meidän hotellista tai junasta.

Loma ulkomaailmasta teki joka tapauksessa todella hyvää. Hotellihuoneessa sukkahoususillaan suklaata syödessä koki olonsa erittäin rentoutuneeksi, vaikka uutisissa puhuttiinkin pelkästään koronasta. Sairastumista ajatellen ihminen on aina vahvoilla silloin, kun ei ole stressaantunut. Siksi suosittelenkin kaikille koronastressaajille tekemään asioita, joiden avulla voi jylläävän viruksen unohtaa ja oikeasti rentoutua.

Meidän Helsingin retkelle oli syykin. Minä kävin perjantaina Riannon uusissa tiloissa tutustumassa  Changen bikini- ja alusvaatemuotiin, koska joskus nyt vaan on kiva käydä näyttäytymässä jossain, kun niin harvoin missään blogin kautta käyn.


Tapahtuman jälkeen treffasin Tahkiksen ja käpsyttelimme keskustaan syömään. Kävimme sen jälkeen hotellilla kääntymässä ja lähdimme kasvitieteelliseen. Tiedättekö, että kukkakaupoissa käyminen on myös tosi rentouttavaa ja kasvitieteellisissä käyminen etenkin? Niin paljon vihreää ja kosteaa ilmaa.




Illaksi olimme varanneet pöydän Murusta, mikä oli ihan loistovalinta. Niin hyvää ruokaa, ai että! Kuola valuu, kun muistelen selleritartar-annosta ja risottoa. Hitto!


Lauantaina aamupalan jälkeen kävimme kiertämässä pikaisesti vastapäätä hotellia sijainneen luonnontieteellisen museon ennen kuin huone piti luovuttaa. Puolen päivän jälkeen kiertelimme keskustassa, kävimme syömässä, kahvilla ja lopulta hyppäsimme Turun junaan.



Muistin hakea mun pistokaspaketinkin kotimatkalla.

Turkuun päästessä kävimme kaupassa ja loppuillan lepäsimme. Väsytti. Menimme aikaisin nukkumaan ja tänä aamuna heräsimme ennen seitsemää. Lähdimme aamupalan jälkeen lenkille ja nautin kyllä ihan täysin siemauksin ulkoilmasta, vaikka siellä tuulista onkin. Kuulimme ja näimme kiuruja. Mikään tässä keväässä ei enää yllätä, kaikki tapahtuu liian aikaisin. 


Loppupäivän olemme olleet karanteenissa, vaikka ei meillä siis mitään oireita ainakaan ole. Molemmilla on normaali ruumiinlämpö ja jos yskittää, se johtuu liian kuivasta sisäilmasta. Olen käyttänyt ajan ja energian hyväkseni järjestelemällä huonekaluja sekä viherkasveja uusiksi.

Onko sinulla mitään mielen päällä koronasta vai joko se tulee korvista ulos?