sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Kuulumisia

Tein juuri pienen viherkasvikierroksen instastoryyn ja totesin kuinka kivaa on, kun sai aamun lenkistä energiaa ja nyt on kuin eri ihminen. Käytiin tosiaan aamupalan jälkeen hieman hölköttelemässä tuolla, vaikka hieman alunperin arvelutti, kun olin jotenkin turhan väsynyt. Nyt en enää ole. Ihan hyvä juttu siis, kun lähdettiin kokeilemaan lenkkeilyä.

Ostettiin reilu viikko sitten itsellemme vihdoin älykellot ja siitä on nyt lähtenyt pieni juoksukunnon parannusoperaatio. Kun eihän me olla oikeen edes juostu vaan pari kertaa aina yritetty ja sitten se on jäänyt. Nyt on paljon helpompi, kun treenit jää talteen kilometreineen sekä syketietoineen ja niitä voi verrata. Hieman masentunut olen ollut kellon kertomasta kuntoiästä, mutta haluan luottaa siihen, että kyllä se siitä vielä kohenee.

Mitä noin muuten kuuluu? Minähän en sitten kesäloman aikana postaillut pahemmin muuta kuin metsäretkijuttuja, kun jotenkin sitä teki mieluummin kaikkea muuta kuin oli koneella. Tuntuu, että instankin päivittely on nyt kokenut jonkun muutoksen, kun saatoin lomalla keksiä uusia tuulia instagramiini. Perustin neulehommille oman tilin (madebyimppu) ja nyt myöhemmin vielä futikselle (marihietalaphotography).

Oon aina pohtinut mun blogin sisältöä ja sittemmin instan rajausta, mutta sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että futis kuuluu näihin kanaviin. Nyt päätin rajata sen kuitenkin ulos ja keskitän jatkossa futisjutut tuonne instaan, omalle tililleen. Jos koen tarvetta kuitenkin kirjoittaa futiksesta laajemmin suomeksi, pidätän oikeuden tehdä sen täällä blogissa.

villasukka miehelle

Oon siis neulonut viime aikoina niin paljon, että se vaati oman instatilin. Neulominen on todella rentouttavaa ja pidän siitä, kun saan opetella uutta. Se fiilis on niin mahtava, kun oppii uutta. Luulin esimerkiksi aina, että kantapään tekeminen on jotain ylempää matematiikkaa, kuten se vähän onkin, mutta ei silti vaikeaa.

puuvillatehdas

Kesän jäljiltä olen sitä mieltä, että välttelen farkkuja vielä parin kilon verran. En halua vielä edes kokeilla mahtuvatko ne jalkaan ja yritän keksiä kaikkia muita tapoja pukeutua töihin. Eräänä päivänä olin sukkahousut jalassa, seuraavana jumppatrikoot. Selitän myöhemmin miksi. Sitä ennen taidan kertoa vähän keskiviikon futismatsista.

tps - fc haka

Kävin tosiaan pitkän tauon jälkeen näyttäytymässä Veritas Stadionilla kameran kanssa. Oli hauskaa, vaikka tuomaripeli oli ihan eri peli kuin kentän peli. En muista koska olisin viimeksi kokenut vastaavia tunteita futiskentän laidalla ja siksi olenkin nyt erittäin inspiroitunut lajista jälleen. Hyvin pitkästä aikaa. Tuntuu hyvältä. ♥

työmatkapyöräily

Ja tässä viimeisessä kuvassa näette erittäin tyytyväisen työmatkapyöräilijän. Minä pyöräilin ensimmäistä kertaa ikinä perjantaina töihin ja takaisin. Se oli mahtavaa, vaikka matkan varrella olevat lukuisat liikennevalot hieman hakristavat. Eivät silti niin paljon kuin autolla ajaessa. Tämä oli myös se syy miksi seikkailin toimistossa trikoot jalassa. En jaksanut alkaa miettiä mitään vaatteiden vaihtoa, koska juoksuhousut ovat aika mukavat ja käytän niitä muutenkin nykyään hyvin usein ihmisten ilmoilla.

Täällä siis ollaan arjessa kiinni aika tiukasti jo, eikä se ole haitannut yhtään. Oli mukava olla lomalla, mutta niin on myös mukavaa, kun on aikataulut ja rutiinit. Mitä sulle kuuluu?

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Kansallispuiston uumenista takaisin sivistykseen

Kolmas vaelluspäivä Urho Kekkosen kansallispuistossa valkeni kirkkaana Taajoslaavun läheisyydestä hyvin nukutun yön jäljiltä. Nukuin kuin tukki sen yön enkä ollut herännyt edes siihen, kun riekot tappelivat kaukaisuudessa. Olin virtaa täynnä, sillä näytti olevan tulossa kaunis päivä ja meillä oli enää viimeinen rutistus ensimmäistä vaellustamme jäljellä.

taajoslaavu

Valtasimme koko laavun aamupalapuuhiin, sillä paikassa ei ollut edellisen iltapäivän jälkeen näkynyt ketään muita. Kaunis tunturipuromaisema vain meidän kahden. Kelpasi syödä puuroa ja juoda aamukahvit kaikessa rauhassa ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaamme.


Noin nelisen kilometriä käveltyämme saavuimme Luulammelle (nähtiin matkalla kuukkeleita!!). Siellä on tupa, jossa toimii kahvila. Meidän tuurillamme kahvila oli auki ja sain letun kermavaahdon kera. Ai että. Arvoimme taukoa pitäessämme kumman reitin valitsemme Kiilopään valloitukseen, 4 km suoraa nousua Luulammelta vai 6 km hieman maltillisemmin. Olin alunperin suunnitellut 6 kilometrin mukaan, joten siitä pidimme kiinni.

Nousuja koko vaelluksellamme oli niin paljon, että Kiilopäätä kohden mennessä totesin ääneen loivassa ylämäessä "onpa kivaa, kun on tasaista". Se ihan oikeasti tuntui siltä, se oli hassua. Eilen Turun keskustassa vastaava loiva ylämäki tuntui ihan vanhalla tavalla ylämäeltä ja ärsytti, koska olisi kiva, jos kaikki loivat ylämäet tuntuisivat tasaiselta, kuten Kiilopäälle mennessä.






Ei varmaan tarvitse sanoa, että maisemat olivat koko nousun ajan mahtavat. Suosittelen kyllä kokeilemaan tätä reittiä. Vähän raskas se on, mutta kaiken vaivan arvoinen.

Viimeisessä nousussa puuskuttaessani törmäsimme muoreihin, joista kaksi kiipesi sauvojen kanssa pitäen välillä taukoja ja kolmas poimi rinteessä mustikoita. Jäin suustani kiinni mustikkamummon kanssa kuin lapsena hiihtokisoissa ja Tahkis kiipesi minua ennen huipulle pitkin harppauksin. Minä vaihdoin kuulumisia mustikkamummon kanssa, joka kertoi poimivansa mustikoita, kun muut huilaavat. Ovat kuulemma 40 vuotta käyneet Lapissa ja lähtivät vielä kerran kokeilemaan vieläkö kykenee.

Kunpa kaikki pitäisivät omasta kunnostaan huolta kuin mustikkamummo. Huikea tyyppi!

kiilopää






Alaspäin mennessä mustikkamummo poimi rinteessä mustikoita eikä sauvamuoreja näkynyt enää missään. Minä odotin jo Suomen ladun huushollin näkymistä ja ihmettelin kuinka pitkä alamäki Kiilopäältä voi olla. Se ei tuntunut loppuvan koskaan.

Kun lopulta pääsimme autolle, oli ihan pöllähtänyt fiilis. Olimme ihan pihalla kaikesta maailmasta. Ei koronaa, ei somea, ei somevaikuttajia auringonkukkapelloilla, ei mitään. Kerrankin ihan totaalinen irtiotto. Se oli mahtavaa. Ensi kerralla uudestaan!

torstai 3. syyskuuta 2020

2. vaelluspäivä: tuntureilta metsän rauhaan

Toinen vaelluspäivämme Urho Kekkosen kansallispuistossa valkeni usvaisen harmaana. Rumakurun takaa työntyi jatkuvalla syötöllä pilveä toisen perään, joista osa jaksoi myös sataa. Olin nukkunut yöllä vähän niin ja näin, vaikka periaatteessa teltassa tulee yleensä kaikista parhaat unet. Jännitin varmaan, että tunturisopulit syövät itsensä läpi meidän teltasta ja koko vaellus on sitten siinä. Sopuleita ei kuitenkaan näkynyt ja teltta oli ehjä aamulla edelleen.

Purimme leirin, söimme aamupalaa ja pakkasimme kamat. Taivas alkoi kirkastua siinä samalla ja kun olimme valmiit lähtemään eteenpäin, aurinko paistoi täysillä. Oli hassua, kun ei ollut mobiiliverkkoa, eikä pystynyt mennä katsomaan puhelimella päivän säätä. Päättelin pyörälenkeille lähteneistä ihmisistä, ettei kovin paskaa keliä varmaan voi olla luvassa.


Päivän ohjelmassa oli Rumakurusta vaeltaminen Vahtamapään vierestä Taajoslaavulle. Vahtamapään osuus oli jokin karttaan merkattu kävelyreitti, joka ei kuulunut mihinkään viralliseen päiväreittiin, kuten kaikki muut kävelemämme osuudet. Melkein kävelimme ohi tuosta Vahtamapään polusta, niin pieni se oli. Pelästytimme hieman korkeammalla ruokailleet porot, jotka säntäilivät edestakaisin, kun eivät kai ensin oikein ymmärtäneet meidän olevan ihan tosissaan tulossa heidän mailleen. Sitten ne viimein juoksivat kauemmas ruokailemaan.


vahtamapää



Maisemat Vahtamapään reitillä olivat ihanat. Kun pääsimme ensimmäisen mäen kokonaan ylös, avautuivat maisemat sekä eteen että taakse. Ihan mieletöntä. Pidimme kahvitauon tuntureiden keskellä ennen kuin lähdimme jatkamaan taas matkaa.



Reilun viiden kilometrin kävelyn jälkeen vastaan tuli ihana kirkas tunturipuro sekä risteyskohta. Pidimme ruokatauon vanhalla sillalla. Sää oli hyvin lämmin ja olimme säästyneet edelleen sadekuuroilta.



Perillä Taajoslaavulla olimme noin neljän maissa iltapäivällä. Matkaa sinne oli Rumakurusta yli 10 kilometriä. En tiedä tarkkaa lukua, koska Vahtamapään osuus perustuu taitoihini määrittää kilometrit kompassin avulla kartalta. Rumakurusta lähdimme 10:30.



Laavupaikka oli mahtavan rauhallinen ja kaunis paikka. Sen edustalla virtasi tunturipuro ja ympäristö oli tosi vehreää. Hömötiaisparvi  kävi lentämässä ohitsemme ilmeisesti herkkujen toivossa. Porot tallustelivat kauempana suonlaitaa pitkin.

Menimme ajoissa nukkumaan taas. Painoi edellisen yön huonot unet sekä tietysti fyysinen suorittaminen, joten uni todella maistui. Nukuin yön kuin pieni possu enkä herännyt riekkojen mellastukseen enkä mihinkään muuhunkaan.

sunnuntai 30. elokuuta 2020

Meidän ensimmäisen vaelluksen ensimmäinen päivä

Täällä ollaan, Turussa. Lähdimme reissuun 2,5 viikkoa sitten ensimmäisenä kohteena Rauma, sitten Vimpeli ja Ruka. Kuusamossa ollessa kiertelimme päiväretkiä ja pohdimme Karhunkierroksen vaeltamista. Ei siis sillä, että olisimme sinne itse olleet kirmaamassa siltä istumalta vaan pohdimme sen rankkuutta ynnä muuta sellaista. Siinä samalla kehittyi ajatus omasta vaelluksesta seuraavalle viikolle, sillä meidän alkuperäiset suunnitelmat kuihtuivat kasaan, kun koronan takia ei Norjan puolelle enää ollut asiaa. Niinpä kävimme metsästämässä Kuusamosta kartan sekä Lemmenjoelle että Urho Kekkosen kansallispuistoon. Sillä reissulla melkein ajoimme kolarin, mutta jollain ihmeen taidolla Tahkis väisteli niin autot kuin liikenteenjakajankin.

Ensimmäiseksi vaelluskohteeksemme valikoitui Urho Kekkosen kansallispuisto. Jäimme Saariselälle yöksi ennen kuin seuraavana päivänä siirryimme Kiilopäälle kamojemme kanssa, josta tarkoitus oli kävellä lyhyt matka Rumakuruun.




Joka kerta, kun horisontissa alkaa näkyä tuntureita, on etelän ihminen ihmeissään. Joka kerta se näky on niin vaikuttava, että sitä jää ihmettelemään hetkeksi ennen kuin taas kääntyy ja jatkaa matkaa vielä korkeammalle. Rumakuruun mennessä ei kiivetty mitenkään kovin paljon. Se oli yksi nousu ja sitten lopulta lasku ennen kuin Rumakurun vanha kämppä oli nenän edessä. Me jatkoimme siitä uudelle päivätuvalle ja jäimme sinne yöksi.

rumakuru



Kävimme tietysti myös turisteina ihmettelemässä itse Rumakurua. Kirkas vesi oli ihmeellistä ja sitäkin piti jäädä huokailemaan pitkäksi aikaa.


Ensimmäinen ilta oli sateinen. Kun olimme juuri saaneet teltan pystyyn, alkoi kunnon sade. Päivätuvan terassilla mietimme ajoitusta jälleen kerran. Teimme ruokaa ja tutkimme karttaa. Seuraavan päivän taivallus olisi puolet pidempi ja reittimme kulkisi poissa päiväretkireiteiltä. Jännittävää.

Reitti: Kiilopää - Rumakuru 5,6 km

lauantai 22. elokuuta 2020

Mukava aamulenkki: Konttaisen kuhaus

Torstaina täällä Kuusamossa oli voimassa ukkosvaroitus puolilta päivin alkaen, joten emme suunnitelleet päivälle mitään suurta patikointia. Minulla ainakin on sellainen mielikuva itäisen Suomen ukkosista, että niiden kanssa ei ole pelleilemistä. Niinpä päivän patikointi oli heti aamusta Konttaisen kuhaus. Kahden kilometrin reitti, joka kipuaa Konttaisen (407 m) päälle ja sieltä alas. Joissakin entisaikojen kuvissa reitillä näkyi portaita, mutta reittiä on uusittu ja nyt yhtään rappusta ei tullut vastaan.

Konttaisella pitäisi näkyä myös kuukkeleita, mutta niitäkään emme tavanneet. Viime lokakuussa käydessä hömötiaiset ja kuukkelit olivat kovin nälkäisiä, mutta nyt tosiaan eivät ilmeisesti kaipaa ihmisten avustusta ruokinnassa. Ihan hyvä tietysti niin, sillä ei lintuja olekaan tarkoitus ruokkia kuin talvella.







Maisemat Konttaisella olivat upeat ja kiipeämisen arvoiset. Eikä tuo kiipeäminen siis ollut edes mikään kovin paha, vain kilometrin verran ehkä. Puolen kilsan kohdalla sai jo vähän jäädä ihastelemaan ja siinä samalla tuli huilattua.

Jos on huono kunto ja ylämäki tuntuu ihan mahdottomalta, kannattaa vain pitää oikeasti niin paljon ja pitkään taukoja kuin tarvitsee. Kun lopulta pääsee ylös asti, on fiilis ihan mahtava, kun pystyi siihen. Kuntokin paranee vain tekemällä, vaikka se välillä ehkä tihkaseekin. Tärkeintä on, ettei luovuta.

torstai 20. elokuuta 2020

Palauttava Riisin rääpäsy

Enpä muista milloin viimeksi ovat reisipalani olleet yhtä kipeät kuin eilen Pienen Karhunkierroksen jäljiltä. Tuntuivat samalta kuin joskus 90-luvulla Vimpelin liikuntahallilla jumpatun aerobicin jälkeen, jossa v-askeleet olivat kaikkien koreografioiden perusta.

Ei kuitenkaan auttanut itku markkinoilla vaan luontoon oli päästävä myös eilen. Nyt kun täällä Kuusamon seudulla ollaan. Niinpä luontopolku-arvonnan päätteeksi suuntasimme auton nokan kohti Riisitunturia. Riisin rääpäsy reilu neljä kilometriä vaikutti erittäin hyvältä idealta.

Ja sitä se olikin. Alkuun kyllä tunturille noustessa hieman mietitytti oma jaksaminen, mutta tarpeeksi kuvaustaukoja vaan ja johan sitä lopulta päätyy huipulle.

Maisemat olivat huikeat jo ihan parkkipaikalla. Autolla noustiin ensin varmaankin puoliväliin asti, josta loput pari kilometriä käveltiin ylöspäin.










Riisitunturin kansallispuisto on perustettu erityisesti suoluonnon suojelemiseksi. Sen saattoikin arvata Riisin rääpäsyä kiertäessä, kun viereisillä rinteillä kaukaisuudessa alkoi näkyä suota. Vähän eteenpäin kävellessä polkujen vierillä tuli suota myös vastaan. Erikoisia moiset rinnesuot, jotka netin mukaan ovatkin Riisitunturilla Suomen upeimmat.



Erikoinen on myös tämä Riisitunturin kahden huipun välissä oleva Ikkunalampi. Tämä on kuin suomalainen versio niistä etelän maiden hotelliuima-altaista, joiden takaa kaukaisuudesta aukeaa meri. Riisitunturilla se tosiaan on vain suolampi, jonka takaa aukeaa taivas. Ihan mieletön. Upea. En saanut ikuistettua sen kauneutta kamerallani, jossa tällä hetkellä on kiinni minun laajin linssini 50-millinen. En kyennyt hankkimaan laajakulmaa tätä reissua varten, mutta voitte olla varmoja, että se on hankintalistallani seuraavana.


Pidimme kahvitauon autiotuvan liepeillä, jossa olivatkin upeat puitteet. Päheä uusi grillikatos, pöytä ja siisti vessa. Kelpaa vaeltaa.


Reitti oli tosi upea, vaikka se suhteellisen lyhyt olikin. Sopi tosi hyvin palauttavaksi lenkiksi pidemmän jälkeen. Polku oli koko matkan helppokulkuista ja ainoa raskas osuus oli Riisitunturille kiipeäminen. Kiipeämisen jälkeen sai lasketella alaspäin pari kilometriä, mikäs sen mukavempaa.