sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Kaunis Pukkipalon kierros

Vaikka olin sopinut tälle päivälle ulkoilutreffit Sallan kanssa illaksi, suuntasimme Tahkiksen kanssa heti aamusta metsään. Oli pakko päästä eilisen myrskypäivän jälkeen ulkoilemaan, etenkin kun säätiedote lupasi aurinkoa koko päivälle. Minä halusin Pukkipaloon, joten sinne mentiin. Kovin arvuuttelimme eilen mahtaako koko paikka tulvia niin pahoin, ettemme pääse koko kierrosta ympäri, mutta päätimme silti kokeilla. Jos parkkipaikka tulvisi, tietäisimme metsässäkin olevan liian märkää, sillä näin se ainakin edelliskerralla meni.

Kun pääsimme autosta ulos, kuului lintujen viserrystä lähes välittömästi ja vielä enemmän hetken matkaa käveltyämme. Pyrstötiaiset erityisesti konsertoivat kovin, vaikkei niitä kovin helposti aina näekään, kun ovat sen verran vikkeliä otuksia ja liikkuvat usein korkealla puissa.


Pukkipalon kierroksella on mielestäni alusta loppuun asti upeat maisemat. Metsä on kaunista koko matkan, välillä näkyy suota ja mennään yli pienten purojen. Elementtejä, joita arvostan luonnossa. Kaiken lisäksi metsä ei ole mitä tahansa metsää vaan Pukkipalossa on vanhaa aarnimetsää. Se vasta hieno onkin. Haluaisin siellä asuvan kuukkeleita, vaikka tällä kertaa emme kyllä kuulleet edes hömötiaista. Tiedättehän sananlaskun siellä kuukkeli missä hömötiainen? Ai ette? No ei mikään ihne, koska se on minun kehittelemä eikä sillä ole minkään sortin totuuspohjaa.






Helppo ei taivallus tälläkään kertaa nuotiopaikalle asti ollut, sillä eräs suopätkä tuntuu aina olevan ihan veden vallassa ja sen ylittäminen on yhtä taiteilua. Minulla ei ollut goretexkenkiä tällä kertaa enkä omista vedenpitäviä sukkia edes, joten hetki piti arvioida vaikean kohdan ylitystä. Muita ihmisiä paineli meitä ennen siitä, joten päätimme liittyä jonon jatkoksi. Pitkospuut olivat joiltakin osin ihan pirun liukkaat, ne olivat nimittäin jäässä. Ihan peilijäässä siis. Meinasin yhdessä kohdassa molskahtaa, mutta lopulta pääsin etenemään vastarannalle kuivin vaattein. Jalkani tärisivät koitoksen jälkeen ihan kuin olisin jonkun riippusillan ylittänyt.


Nuotiopaikalla söimme makkarat, mutta siinä istuskellessamme paikalle alkoi kerääntyä sakkia niin paljon, että päätimme jälleen siirtyä juomaan kahvit johonkin toisaalle. Lähdimme eteenpäin polkua ja lopulta löysimme pitkospuiden vierestä sopivan kuivan paikan, jossa istahdimme kaatuneen puunrungon päälle. Oli mahtavaa. Oli oma rauha, nenän edessä hakkuualue ja selän takana aarnimetsä.





Kierros oli jälleen mahtava ja teki sen, mitä metsä tekee ihmiselle. Mieliala parani, hengitin hyviä mikrobeja, jouduin käyttämään aivoja ja sain olla rauhassa.

💚

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti