maanantai 27. huhtikuuta 2020

Ensimmäinen itsetehty villapaita on valmis

11 kuukautta on nyt takana vaatteiden ostolakkoa ja voisin olla vaikka toisenkin mokoman lisää, ellei mun olisi ihan pakko pian ostaa uudet farkut. Olen puoli vuotta nyt kärsinyt siitä, ettei minulla ole hyviä farkkuja ja todennäköisesti kipittelenkin heti kesäkuussa farkkukauppaan.

Ostolakko on vaikuttanut monin eri tavoin minuun. Rahaa on säästynyt, olen oppinut erottamaan tärkeän vähemmän tärkeästä ostoksesta, oppinut arvostamaan materiaalivalintoja ja vakavissani jo pohtinut vaatteiden parsimista roskiin heittämisen sijasta. Ihan tosi, näin juuri viikko sitten instastoryssa, kun eräs retkeilymuija parsi merinovillakalsarinsa ja mietin, että hei ton mä muuten teen omille kalsareilleni.

Ostolakko sai aikaan myös sen, että vihreän neulepaidan kaipuussani päätin tehdä sellaisen itse. Törmäsin tähän Iines Aaltosen ohjeeseen ja päätin testata pystynkö neulomaan villapaidan ihan vaan sillä, että minulla sattuu olemaan äitini geenit. Hän neuloi ja virkkasi aikoinaan paljon.

Tilasin langat netistä ja niin eräänä pimeänä talvisena iltana istahdin sohvalle lankojen kanssa. Otin pyöröpuikot käteen ja mietin mitenhän ihmeessä näitä käytetään. Googletin miten tehdään aloitussilmukat ja sitten tein ne. Googletin myös miten neulotaan oikeaa ja nurjaa, eikä siinä sitten muuta tarvittukaan, menoksi vaan.

Olin neulonut jo aika pitkälle, kun aloin ihmetellä miten neuleeni oli jotenkin hassusti kierteellä, eikä se millään suostunut oikenemaan. Googletin taas ja kysyin töissä apua viisaammalta. Neulojanaisia kun tuntuu olevan joka nurkan takana. Lopulta päädyin rajuun ratkaisuun ja purin koko kakan. Aloitin alusta. Katsoin tarkasti ensimmäisen kierroksen kanssa, ettei neule pääse menemään kierteelle ja sitten posottelin kohti kainaloita tyytyväisenä.

Tuli maaliskuu, tuli kiurut ja peipot ennen kuin tartuin uudelleen neuleprojektiini. Olin saanut helmikuussa etupuolen jo valmiiksi ja takapuoli kainaloiden kohdalta oli kesken. Kiirastorstaina otin neuleen korituolilta ja päätin alkaa taas neuloa. Jäin niin koukkuun, ettei enää ollut epäselvää tulisinko saamaan neuleen valmiiksi. Todellakin tulisin. Tein toisen hihan kolmessa päivässä, jonka jälkeen iski paniikki, koska käyttämäni tumman oliivin sävyinen lanka ei ehkä riittäisi työn loppuun asti. Googlettelin monta iltaa saisinko lankaa mistään lisää ja lopulta päädyin ostamaan paikallisesta lankakaupasta vähän vastaavaa suomalaista villalankaa, jotta saan paidan valmiiksi.



Ostin ulkomaalaisen langan tilalle suomalaista villaa, joka on myös värjätty Suomessa ja käytin sitä osien kasaan parsimiseen sekä kaula-aukkoon. Aaran Maja-langan sävy Aarni on lähes sama kuin muuten tässä työssä käyttämäni Dale Garn Eco Wool Mørk Olive eikä eri lankaa taida huomata, ellei todella tarkasti ala syynätä.

Kaula-aukon tekeminen oli yksi työn isoimmista ongelmista. Tein sen uudelleen kolme kertaa. Ensin silmukoita oli liian vähän ja päättelin aivan liian tiukkaan. Toisella kerralla pääntie oli yksinkertaisesti ruma, huonosti tehty. Kolmannella kerralla keskityin ja poimin silmukoita sopivasti, koska en enää olisi jaksanut neljättä kertaa tuhertaa. Halusin paidan valmiiksi ja tässä se nyt sitten on. Valmis ja erittäin lämmin.



Siitä tuli jokseenkin lyhyt, mutta olenkin vähän eri kokoluokkaa kuin Iines. Jo lähtiessä tiedostin tämän, mutta kokemattomuuteni takia halusin nyt vain nähdä minkä kokoinen paita ohjeella tulee 12 mm puikoilla, jotta hahmotan jatkossa paremmin lähestulkoon kaiken neulomisen suhteen.


Projekti oli erittäin opettavainen alusta loppuun saakka.

1. Kun tilaat lankaa, tilaa niin paljon, että se tosissaan riittää. Ettei lanka lopu kesken kaiken ja sitten ihmettelet sen kanssa.
2. Kun teet pyöröpuikoilla, varmista, ettei työ mene kierteelle heti alussa.
3. Kun asennat hihat paikoilleen, keskity! Olisin voinut omassa paidassani nimittäin katsoa tarkemmin mihin kohtaan hihojen saumat sijottuvat sekä rypyttää kivasti olkapäiltä nuo.
4. "Jätä silmukat langalle odottelemaan" = osta sellainen puikon näköinen asia, jolle voit laittaa silmukat odottelemaan tai käytä jotain paksua lankaa silloin, kun neulot paksuilla puikoilla. Silmukat nimittäin katoavat heti tilaisuuden tullen ja niitä on vaikea poimia takaisin, kun ei enää tiedä missä ne menevät.
5. Kun teet kaula-aukkoa, keskity. Ota silmukoita sopiva määrä, vaikka toisaalta normaalisti sitä tuskin tarvitsee arpoa, koska aika useissa ohjeissa kerrotaan silmukkamäärät tarkasti (ainakin Novita-lehden ohjeissa näin on).
6. Suosi suomalaista. Suomessa tunnutaan myyvän tosi paljon kaikkia ihania suomalaisia lankoja ja itse en ainakaan enää koskaan halua tilata ulkomaista lankaa.
7. Ison neuloksen tekeminen ensimmäisenä työnä on ihan ok, koska siinä pääsee kärryille eri tavoista tehdä ja huomaa myös, ettei villapaidan tekeminen nyt oikeastaan mikään liian kova homma ole.


Miltä tää paita sun mielestä näyttää? Ootko sä neulojatyyppi?

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Surullinen metsä Pernossa

Kun tapasin Tahkiksen joskus aikoinaan, hän asui Turun Pernossa. Perno on omaan korvaani lähes yhtä pahamaineinen kuin Varissuo, enkä siis sinne todennäköisesti olisi koskaan eksynyt ilman Tahkista. Minä jopa asuin lopulta hetken aikaa hänen nurkissaan siellä ennen kuin muutimme yhdessä Raisioon.

Koska alusta asti meidän yhteinen harrastuksemme on ollut lenkkeily, ulkoilu ja nyt retkeily, ehdimme kierrellä Pernon lähimetsissä arkisin. Yksi näistä metsistä, johon Tahkis minut vei, sijaitsi (jos mitenkään osaan selittää tätä) rautatien varressa Pernon ja Naantalintien välissä. Löydätte varmaan, kun tutkitte karttaa ja katsotte mikä metsä osuu tuohon sijaintiin. Kävimme siellä vain kerran ja silloin nimesin metsän surulliseksi metsäksi. Se oli kovin surullisen näköinen tuolloin, keväällä 2018.

Elettiin huhti-toukokuuta, eikä vielä vihertänyt. Polut olivat todella mutaisia ja metsässä kasvoi kuusia, joiden alaoksat törröttivät kuivina. Metsä oli kovin pimeä ja harmaa, tunnelmaltaan jokseenkin surullinen. Ehkä siellä aiemmin asuneet liito-oravat olivat muuttaneet pois juuri ja jättäneet vain yksinäisen närhen mailleen. Sillä retkellä nimittäin näin närhen ensimmäistä kertaa elämässäni ja ihmettelin kuinka Tahkis tunnisti sen tuosta noin vaan.

Palasimme samaan metsään tämän viikon tiistaina. Mielessä oli lyhyt, nopea ja helppo palauttava pieni seikkailu Pernon surullisessa metsässä, mutta todellisuudessa olimme siellä useamman tunnin tutkimassa puunkoloja. Liito-oravia emme löytäneet, eikä närheäkään näkynyt, mutta sen sijaan mustarastasrouva aiheutti paskahalvauksen minulle ja kehtasi vielä kaiken sen säikyttelyn jälkeen mennä puun oksalle kaakattamaan moittivaan sävyyn. Siellä se marmatti kuinka tyhmä ihminen tuli sen tiluksille eikä antanut rauhassa tonkia risukasoja. Olisin nyt rikas akka, jos olisin laittanut joka kerta euron jemmaan, kun olen säikähtänyt mustarastasta.




Hämmästyin metsään laskeutuessani sen kauneudesta. Se ei välttämättä enää ollutkaan aivan yhtä surullinen. Siellä kasvoi kauniita kuusia, paljon haapoja ja muutama koivu. Siellä menee paljon kuljettuja polkuja, joita on mukava käppäillä.







Tikka oli taituroinut itselleen uuden kolon täksi vuodeksi. Ne tekevät joka kesä uuden kolon ja vanhat taas täyttyvät muilla kolopesijöillä, kuten tiaisilla, lepakoilla, näädillä, oravilla ja liito-oravilla.



Tämän metsäretken jälkeen oli niin nälkä, että ajoimme kotiin Kotipizzan kautta ja menimme kotiin tyytyväisenä mussuttamaan pizzaa. Metsä oli kiva ja tosiaan käveltävää riitti, vaikka jotenkin ajatus oli alkuun vain nopeasta kierroksesta pienessä metsässä. Se hieman harmitti, kun metsässä oli selkeästi kaadettu puita, vaikka kaiketi harventaminenkin on hyvästä.

Nyt alkaa taas iskeä niin kova nälkä, ettei auta kuin painella keittiön suuntaan. Villapaitakin voisi olla jo valmis, muttei ole, koska en osaa tehdä kaula-aukkoa. Olen nyt kaksi kertaa tehnyt sen ja sitten purkanut. Ruokaa siis seuraavaksi tekemään ja sitten kolmas yritys kaula-aukon kanssa. Toivottavasti tästä metsätarinasta oli iloa sinulle!

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Arkiviikon askareet: ulkoilua ja neulomista

Huomasin taas viikon kuluneen, enkä ole tehnyt yhtään vanhan ajan arkipostausta, vaikka ajatus niistä tuntuu edelleen ihan parhaalta. Joku siinä on, kun on päästänyt vuosia sitten itsensä luisumaan pois kyseisestä tavasta, ettei sitä niin helposti sitten saa takaisin päivärutiineihin. Varsinkin, kun elämä on niin erilaista kuin ennen. On metsäretkiä, on neulomista, on ruuanlaittoa ja kaikkea muuta. Kun kello tulee illalla kymmenen, tulee kiire nukkumaan, koska olisi pitänyt olla jo tunti sitten.

Tällä viikolla on nimenomaan ollut metsäretkeilyä ja neulontaa. Pidettiin me yksi lepopäiväkin, mutta silloin googletin aivan liian kauan norjalaisia nettikauppoja läpi yhden langan perässä. Kerron siitä tuonnempana lisää.


Maanantaina mamma meni.. Ei vaan me menimme lehtometsään Ruissaloon. Oli ihanan lämmin ilma, joten teimme iltalenkin Ruissalossa. Näimme isokoskelon uiskentelemassa meidän telekkälammessa ja sekin oli ihana. Kaikki oli ihanaa.



Tiistaina joimme ensimmäiset parveketeet tälle kesää. Hyvin tarkeni, olihan tuo tiistai viikon lämpimin päivä. Päivän metsä löytyi Pernosta, mutta kerron myöhemmin siitä lisää ihan omana postauksenaan. Rymysimme metikössä niin pitkään, että jalat huusivat apua ja ajoimme kotipizzan kautta kotiin. Se oli ihan hyvä idea, sillä tunsin vasta kolmannen palan kohdalla kuinka minussa alkoi vähitellen taas kiertää veri.


Viikon pari keskimmäistä iltaa uhrasin Dale Garn Eco Wool 1231 Mørk Olive -metsästykselle. Huonoin tuloksin. Sitä löytyy parista norjalaisesta nettikaupasta, mutta yksi ei suostu toimittamaan Suomeen ja toinen ei ole vastannut mitään. Se toinen sattuu sijaitsemaan Ålesundissa ja voin nyt hokea viime vuonna Heimebane-sarjasta oppimaani letkautusta jävla Ålesund. Ah, se tyydyttää tässä tilanteessa todella. Joka tapauksessa, chattasin jopa Dale Garnin kanssa facessa ja utelin miksi lankaa ei vain voi lähettää Suomeen. Heidän mielestään se on kallista ja työlästä.


Keskiviikko oli meidän lepopäivä, joten kävimme vain kävelemässä ulkona pienen kierroksen. Onnenpensas ja herukkaruusu kukkivat. Aika veikeitä ja nättejä.


Eilen kävimme kunnon lenkillä ja ihailimme kukkivia koivuja. Odotan innolla allergiaoireiden alkamista. Tavallaan siis toivon, että tämä olisi vuosi, kun niitä ei tule.


Neulomishomma saatiin onnelliseen loppuun, sillä norjalaisten ollessa nihkeitä, ajattelin vain nyt käyttää langan loppuun ja mennä tämän työn kanssa sitten paikalliseen lankaliikkeeseen katsomaan, millä langalla sitä voisi jatkaa. Ettei tarvitse sen enempää kuluttaa aikaa turhaan googlettamiseen vaan keskittyy olennaiseen ja neuloo tämän työn loppuun. Sitä ei enää paljon ole jäljellä nimittäin, tämä viimeinen hiha vaan ja kaulus.

Näiden arkisten käänteiden saattelemana hiljennymme kohti viikonloppua, kunhan nyt ensin menen vielä käymään töissä. Täytyy nyt just lähteä, jos aion ehtiä. Vi ses!

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Paimiossa kuusimetsän perässä

Jos joku on varmaa, se on se, että minä rakastan kuusimetsiä. Puoliksi siksi, että ne tarjoavat kodin kuukkeleille (tosin vain ikimetsä taitaa kelvata) ja puoliksi siksi, että ne ovat järjettömän kauniita sammalpohjansa kera. On tullut huomattua kuinka sielu lepää aina kuusimetsässä ja nyt, kun tajusin tämän, olenkin todella vihainen aina, jos näen kuusia kaadettuina. Jos tilanne pahaksi menee, minusta saattaa vielä kasvaa aikuisiän kuusiaktivisti. Lopettakaa kuusimetsien tuhoaminen välittömästi, kiitos.

Sitä paitsi kun nuorempana sitä jotenkin kuvitteli puun olevan uusiutuva luonnonvara, ei kukaan kertonut metsän kasvavan takaisin sellaiset 60-70 vuotta. Sehän on ikuisuus! Mikä uusiutuva luonnonvara se sellainen on, mikä ei olekaan takaisin käyttövalmiina tyyliin vuodessa tai parissa? Sietäisi oikein hävetä, sen verran runsaalla kädellä on tullut paperia törsättyä elämän aikana.

Voi toki olla, että metsien kasvuiästä on puhuttu meillä koulussa, mutta opin peruskoulussa lähinnä ruotsia ja senkin olen näin aikuisena unohtanut. Ketäpä se yläasteaikoina niin suuresti kiinnosti muutenkaan, koska sähkö tulee seinästä ja vesi hanasta, eikö niin?

Noh, mennäänpä iloisempiin asioihin, kuten sinne kuusimetsään. Sellainen tosiaan bongattiin lauantaina, kun ajeltiin Paimion luontopolulle. Se näkyi ihan hetken oikealla tien vieressä, pohjalla meni joku liri ja sitä ympäröi ihana vihreä sammal. Sitä me sitten lähdimme tutkimaan sunnuntaina. Tälle paikalle en osaa antaa nimeä, joten siksi sitä ei nyt ole postauksen otsikossa. Annan vinkiksi kuitenkin sen, että jätimme auton Rekottilan linnavuoren parkkipaikalle, josta kävelimme hiekkatietä noin kilometrin tai enemmän pois päin maatilasta. Matkan varrella on jonkun tiluksiin kuuluva lampi, josta säikäytimme telkkäpariskunnan pois. He lensivät edestakaisin marmattaen. Otti vissiin hermoon, kun ihmiset tulivat pilaamaan heidän elämänsä (olisittepa nähneet miten pahasti mustarastaalla meni käpy eilen Pernossa, kun ihmiset pilasivat sielläkin hänen elämänsä tunkemalla hänen metsäänsä, vaikka hän itse ensin aiheutti sydänkohtauksen minulle).

Tämä tässä alla olevassa kuvassa on minun sielunmaisemani. Siitä ei mihinkään pääse. Joillakin se on meri, joillakin järvi, joillakin tunturi ja joillakin metsä. Minulla se on rehellinen suomalainen pelto, johon ajetaan paskaa.


Vaikka tosiaan sydämeni sykkii kuusille, en pääse yli siitä millainen rauhan tunne tulee, kun olen keskellä peltomaisemaa. Aakeeta laakeeta niin pitkälle kuin pääsee, se on se juttu. ❤️




Me aloitettiin tämä meidän kuusimetsäkierros joltain pelto- tai metsäautotieltä. Sitä oli mukava kävellä ja jälkien perusteella muutkin ihmiset, peurat ja ketut olivat sitä käyttäneet polkunaan. Poikkesimme myös metsän puolelle tutkimaan paikkoja ja kuuntelimme kuinka etevästi laulurastas taas matki muita lintuja. Välillä hän kuulosti lokilta ja välillä tintiltä.



Metsäautotien päätteeksi pöllähdimme asfalttitielle, jota kävelimme ehkä kilometrin verran, jos sitäkään. Katsoimme kartasta, mistä kohtaa täytyy mennä takaisin metsään ja löysimme oikean polun, joka näytti ihmisten käyttämältä. Yksi meitä tulikin vastaan koiransa kanssa. 






Tuli vastaan myös pieni suo, jonka jälkeen maasto alkoi vain parantua. Oli sammalta ja aivan ihana metsäpuro, joka kaiketi laskee suolta metsän läpi peltojen keskelle. 


Puron ylitettyämme menimme keskelle keijumetsää, josta nousimme kuivan jäkälän täyttämälle kalliolle ja etsimme eväspaikan. Sellainen löytyi hirvenkakkakasan läheltä, mikä on tietysti ihan hyvä sijainti. 







Ja viimeisessä kuvassa on se osa metsäpuroa, jonka todennäköisesti näin autosta. Ainakin melkein. Se oli hieno livenä, mutta kuvan ottaminen oli vaikeaa, sillä maasto oli todella märkää, mitä alemmas meni. Jotkut paikat, maisemat ja näkymät eivät ole tarkoitettu jaettavaksi kuvin.

Tämä oli kiva paikka ja vielä jäi sen verran metsää tutkimatta, että tänne palaamme takuulla pian uudelleen. Lenkkikin oli sopivan mittainen, muistaakseni alle 10 kilometriä.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Säkylän Harjureitti

Voi ei, meidän loma lähenee loppuaan nyt ja huomenna pitäisi taas osata mennä töihin. Meidän piti tämä viikko olla Keski-Suomessa, mutta koronan takia vietimme loman ihan vaan kotona. Yli 14 tuntia ollaan ulkoiltu viikon aikana, joista viimeksi tänään neljä tuntia Paimiossa. Torstaina suuntasimme uhkarohkeasti yli maakuntarajojen Satakunnan puolelle, koska sieltä löytyy yksi kiinnostava luontokohde nimeltään Harjureitti. Harjureittiä ylläpitävät Huittisten ja Loimaan kaupungit sekä Oripään ja Säkylän kunnat, siinä mielessä tämä ei siis ole yksinomaan juuri Säkylän Harjureitti, kuten sen nyt otsikoin tähän postaukseen.




Me jätimme auton Myllylähteen parkkipaikalle, koska se vaikutti kiinnostavalta paikalta nähdä. Netin mukaan Myllylähteen rannan haavoissa on joskus pesinyt liito-orava ja lammikossa uiskennellut saukko. Kumpiakaan ei nähty tällä reissulla, mutta haapojen kolot löydettiin kyllä. Tässä onkin sitten opiskeltu miltä liito-oravan kakka näyttää ja että ne pesivät käpytikkojen tekemissä vanhoissa koloissa. Käpytikka tekee joka kesä itselleen uuden kolon. Liito-orava liikkuu vain öisin paitsi keväällä kuherteluaikaan, joten nähdäkseen moisen otuksen pitäisi olla kyttäämässä kaiket yöt. Tuntuu, että luontokuvaajan kuuluisi olla aina silloin ulkona, kun tekisi mieli eniten nukkua eli myöhään illalla, vähän yöllä ja varsinkin aamuyöllä.

Myllylähteen koluamisen jälkeen lähdimme eteenpäin pääharjun kierroksen reittiä, josta pönttöpuiston kohdalta menimme tien yli kohti näköalalaavua. Puolivälistä käännyimme oikealle rajalaavun suuntaan tarkoituksena pysähtyä laavulle pitämään evästauko. Vaan ei jäätykään, sillä joku muu oli ehtinyt ensin ja oli pystyttämässä leiriä sinne. Jatkoimme takaisin reitin alkuun juvankoskilaavulle, jossa sitten pidimme tauon vasta.








Tauko teki terää ja jaksoimme mennä käymään Myllylähteellä vielä uudelleen. Kiersimme jonkun ihmeen turvekammin kautta, löysimme vanhan myllyn näköisen rakennuksen ja ihastelimme auringonlaskun valoa. Kaunis paikka.






Kymmenen kilometrin talsimisen jälkeen poistuimme paikalta katsomaan vielä Harjureittiin kuuluvan Isosuon. Ei näkynyt lintuja eikä mitään muutakaan, joten käpsyttelimme takaisin autolle ja lähdimme Turun suuntaan Yläneen kautta. Matkalla alkoi näkyä peuroja mitä lähemmäksi Kurjenrahka tuli ja näinpähän siinä samalla pienet soidinhommatkin valkohäntäpeurojen toimesta. Kevät on mielenkiintoista aikaa luonnossa. Siellä sattuu ja tapahtuu paljon kaikenlaista.

torstai 16. huhtikuuta 2020

Neuloosi etenee

Ah, maistuipa lämmin kaakao hyvältä, kun palasi viileästä kevätillasta sisälle monen tunnin ulkoilun jälkeen. Kävimme tänään tutustumassa Säkylän Harjureittiin ja viihdyimme ulkona niin pitkään, että aurinko ehti laskea ja peurat valtasivat pellot.

Ennen Säkylään lähtemistä minulla oli kana kynittävänä yhden lankavyyhdin kanssa. Koukutuin sen kerimiseen niin, etten millään olisi malttanut vaihtaa ulkoiluvaatteita päälle ja pakata reppua. Kävimme aamupäivällä ostamassa eräästä turkulaisesta lankakaupasta langat seuraavaa neuleprojektia varten ja nyt siis täytyy keriä pari lankavyyhtiä käyttövalmiiksi.

Neuloosini on siis syventynyt pahasti. Kulutin eilen tunnin, kun selasin netistä lankoja ja pohdin sopivaa mohairia tai alpakkaa merinosilkin kaveriksi. En oikein ole varma, mitä mieltä olen mohairlangan käyttämisestä? Onko sinulla siitä mielipidettä? Eikö mohair ole eettisesti arveluttava materiaali? Jos on, olen huono ihminen näiden neulontaprojektieni myötä.



Mun ensimmäinen villapaita on nyt siinä tilassa, ettei se etene. Toisessa kuvassa on mun kaikki lanka, joka mulla on jäljellä sitä varten. Olen siis jumissa, kunnes saan lisää mustaa mohairia, jota tilasin jo pääsiäisenä, mutta se ei ole vielä saapunut edes Suomeen. Toinen hiha on nyt valmis, mutta neuleen viimeistely kaipaa lisää lankaa.


Ostin tänään siis suomalaisen Louhittaren Luolan Ilmatar-lankaa sävyssä Haikeus ja myyjän suosituksesta Isagerin mohairlankaa siihen lisäksi, kun mietin mikähän mahtaisi sopia. En ole kuitenkaan vielä varma teenkö seuraavan paidan näillä kahdella langalla vai käytänkö Ilmatarta yksinään. Testailen, kunhan saan vyyhdin kerittyä ja oikean kokoiset puikot.

Mustaa mohairlankaa odotellessa ajattelin tehdä Tahkiksen kanssa yhdessä hänelle kaulahuivin, koska sitä varten mulla on puikot ja sopivat langat jo jemmassa. Neulomisen suhteen on kovasti sellainen olo, että olisi aika ihanaa, kun voisi neuloa jotain viittä eri juttua samaan aikaan. 😄 Lisäksi haluaisin selata kaikki mahdolliset neuleohjeet läpi sekä miettiä minkä väriset villasukat tekisin syksyllä. Huh?

tiistai 14. huhtikuuta 2020

Vakka-alhonmäellä taas

Olen onnistunut koukuttamaan itseni parin kuukauden tauon jälkeen villapaidan neulomiseen ja se onkin nyt kovaa kyytiä valmistumassa. Näyttää siltä tosin, että lanka loppuu kesken, joten en kovin suurta kiirettä tällä hetkellä pidä neulomisen kanssa. Silti se on vienyt mukanaan niin, etten oikein haluaisi muuta tehdä. Silti ulos on mentävä välillä ja eilen kävimmekin taas metsässä, kun päivällä vielä paistoi aurinko hieman.

Pohdimme jonkun aikaa mihin päin suuntaisimme retkelle ja lopulta löysimme itsemme parkkeeraamasta autoa Viksbergin kartanon lähistölle. Lähdimme käymään meidän uudessa lempimetsässämme Vakka-alhonmäellä.










Sää ei ollut mikään lämmin, vaikka aurinko paistoikin. Tuuli kovaa, kuten tässä viikon sisään on lähes joka päivä tuullut. Tutkimme kivet ja kannot ketunpesien toivossa, koska olisihan se hienoa löytää hyvä kettupaikka, jossa valokuvata repolaisia. Koloja olikin vaikka kuinka paljon, mutta eri asia asuuko niissä ketään. Yhtään eläintä ei tälläkään reissulla vastaan tullut. Vain peipot ja korpit lauloivat.

Kävelimme meidän hienon metsämme päähän asti, käännyimme vasemmalle ja kiipesimme saman metsän kallioiden päälle. Kuljimme peurojen polkuja pitkin ja minua hieman alkoi pelottaa mahdammeko päästä alas, koska peurojen reitit tuntuvat aina välillä loppuvan johonkin jyrkänteelle. Peurat niistä kyllä pääsevät kulkemaan, mutta 80-kiloinen kömpelö akka pipo puoliksi silmillä on ihan eri tarinan päähenkilö.



Lopulta löysimme metsän toisella puolen kulkevan metsäautotien, jonne laskeuduimme kallioilta. Kävelimme takaisin Viksbergiin päin, mutta hieman ennen ihmisten ilmoille pääsemistä käännyimme toiselle metsäautotielle oikealle ja menimme katsomaan millainen metsälampi sen varrelta löytyy.


Noh, löytyi lähes kokonaan umpeen kasvanut suolampi. Ei kovin kaunis. Lammen jälkeen sen sijaan metsäautotien päästä löytyi ihan jäätävän kaunis keijumetsä. Taas se sama sammalpohja, joka tekee lähes mistä tahansa metsästä ihanan. Mutta tämä oli vanha. Vanha hieno keijumetsä, jonka polkua pitkin olisi päässyt muinaishaudalle, jota emme tällä kertaa menneet ihmettelemään.



Löysimme pienen kulkemisen jälkeen itsellemme eväspaikan. Söimme, joimme ja tulimme lumikuuron yllättämäksi. Lähdimme valumaan takaisin autolle ihan tietä pitkin, sillä eväspaikaltamme ei kovin pitkästi tarvinnut tarpoa päästäkseen Hirvonpääntielle.











Tämä retki oli 3 tuntia pitkä ja se tuntui jaloissa koko päivän. Tiesi taas tehneensä jotain. Näille retkille on aina hyvä ottaa syötävää mukaan, koska muuten eivät voimat riitä. Nyt olemme taas levänneet yli vuorokauden, joten katsotaan lähdemmekö vielä tänä iltana käymään jollain ihan tasaisen maaston kierroksella. Vähän houkuttaisi jo Kurjenrahka nimittäin.