torstai 29. lokakuuta 2020

Koukussa työmatkapyöräilyyn

kaupallinen yhteistyö Addnature.fi kanssa

Kun autoni alkoi osoittaa ensimmäisiä ikääntymisen merkkejä tänä vuonna juhannuksen kulmilla, iski ihan järjetön stressi. Auto oli vielä tuolloin ainoa kulkuväline, jolla pääsin töihin, joten sen ei olisi ollut varaa mennä rikki. Päätinkin pelko perseessä alkaa säästää rahaa uutta autoa varten. Samoihin aikoihin Tahkis lausui taikasanat: on kuulemma olemassa pyörien jälkisähköistys. Jos on olemassa jo pyörä ja haluaa siihen sähköt, se onnistuu! Innostuin todella paljon, sillä omistin pyörän, mutta en käyttänyt sitä.

Lähestyin erästä turkulaista pyöräliikettä ja hoitelin sähköt nykyiseen pyörääni. Tämä helpotti todella paljon autoahdistustani, sillä jokainen päivä voi olla pösön viimeinen. Nyt minulla on pyörä, jolla pääsen kulkemaan.

Heti ensimmäisen pyöräilypäivän jälkeen olin ihan koukussa. Työmatkapyöräily on ihan mahtavaa! Aamulla raikas ilma saa ihmeitä aikaan kehossa ja mielessä, eikä haittaa, vaikka vähän tuulisi. Se on silti virkistävää ja mukavaa. Iltapäivisin voi ottaa urheilun kannalta enemmän jos haluaa ja jättää sähköavustukset pienemmälle. Niin tein juuri tänään ja nyt olo on just sopivan rasittunut. Ei tarvitse mennä erikseen lenkille, jos ei halua.

pyöräily

merinovilla

Olen itse aivan tuore työmatkapyöräilijä, mutta muutama vinkki minulla olisi silti jakaa tällä vähäiselläkin kokemuksella. Jos siis sinä siellä ruudun toisella puolella pohdit työmatkapyöräilyn aloittamista, minä kannustan kokeilemaan. Tässä lista siitä, miten minä etenin:

1. Jälkisähköistin pyörän paikallisessa pyöräliikkeessä. Maksoi tonnin.

2. Pyöräilin Tahkiksen kanssa mun työmatkan eräänä sunnuntaina, koska paatuneena autoilijana mulla ei ollut vähäisintäkään hajua milloin mulla on pyöräilijänä oikeus ajaa auton eteen ja milloin ei. Tiedän, jäätävän huonoa käytöstä ihmiseltä, joka ajaa autoa, mutta väitän, etten ole ainoa tämän asian kanssa. Kävi ilmi, että työmatkani varrella oli vain yksi kohta, jossa minun kuuluu väistää ja muissa autoilijoiden. Muutenkin on hyvä testailla eri reittejä, koska aina autolla kuljettu reitti ei ole se paras ja nopein pyörällä.

3. Ajattelin ensin tarvitsevani repulle jonkun korin, mutta käytäntö osoitti ajatuksen turhaksi. Parhaiten itselläni reppu kulkee selässä, vaikka saattaakin hieman hiostaa. Sähköllä täysillä avustuksilla ajaessa ei hikoa mitenkään liikaa, jos ollenkaan. Sehän se sähkön idea on.

anorakki

4. Oikean vaatetuksen löytäminen. Lämpimillä keleillä varustukseeni kuuluu: juoksutrikoot, vaellussukat, merinovillapaita (ohut/lyhythihanen) ja tuulenpitävä takki. Kylmillä keleillä tuulenpitävät housut, paksumpi merinovillainen paita (Devoldin paidat ovat järjettömän ihania!!) sekä hieman paksumpi tuulenpitävä takki. Valitsin itselleni Addnaturen verkkokaupasta merinovillapaidaksi Devoldin hupparin, joka sopii työmatkapyöräilyn lisäksi myös muuhun ulkoiluun. Ei tule kylmä.  Housut löysin sadehousuosastolta, nekin aivan loistavat jalassa. Näiden lisäksi takiksi halusin pitkään himoitsemani anorakin, Fjällrävenilta. Hieman ohuempi malli, joten ei sovi pakkasille niinkään vaan juuri tämän hetken keleille, kun Turussa ainakin on edelleen 10 astetta plussan puolella. Anorakista löytyy monta eri taskua sekä iso mahalaukku, johon voi ujuttaa kaiken omaisuutensa. Selkäpuoli on just sopivan pitkä pyöräilyä ajatellen, ei tule selälle kylmää. Varusteisiin kannattaa panostaa, ettei jää pyöräilemättä sääolosuhteiden takia, kuten itse olen joutunut tekemään ennen kuin sain kunnon housut ja paidan.

5. Pyörästä huolehtimisen opetteleminen on myös osa pyöräilyharrastusta. Täytyy huolehtia, että etu- ja takavalot toimivat, ettei käy niin kuin minulle aluksi. Luulin siis alkuun takavaloni toimivan ihan itsekseen, kunnes työpäivän aikana eräs ammattikuljettaja jututti minua vastaan tullessaan, että sulla ei tainnut aamulla takavalo palaa. Olin ihan ihmeissäni ja kun aikani räppäsin painikkeiden kanssa, tulihan siihen masiinaan valo. Etuvaloni myös kaipaa säännöllistä lataamista pyörän akusta nyt puhumattakaan. Uuden tieliikennelain mukaan pyörässä täytyy olla etu- ja takavalo.



Toivon todella, että nämä mukavat syyskelit vielä jatkuvat, jotta saan nauttia pyöräilystä. Mustaa jäätä hieman karsastan, mutta se nyt ei ole kivaa millään kulkupelillä. Pelkkä kylmä ei niinkään haittaa, koska siihen voi varautua kunnon vaatetuksella.

Millainen työmatka sulla on, pyöräiletkö tai voisitko kuvitella pyöräileväsi sitä?

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Treenitauko: takareisi revähti

Kesäloman jälkeen tulimme hankkineeksi talouteemme älykelloja kaksin kappalein. Houkutteli jälleen kerran erinomaisen fyysisen kunnon kehittäminen, jotta ensi kerralla tunturille kiivetessä ei olisi keuhkot niin kovilla kuin tänä vuonna ja sitä varten tekee mieli aina aloittaa juokseminen. Tiedän vanhastaan, että lempein tapa kehittää itseään juoksijana on seurata sykkeitä ja niinpä siis älykello kuulosti mukavalta ostokselta.

Ja sitä se on ollutkin. On tehnyt hyvää nähdä syvän unen määrät, mitata sykkeitä lenkkeillessä ja katsoa kuinka kauhea piikki tuli, kun säikähti taas jotain aivan turhaa ulkona. Kello kieltämättä myös motivoi juoksemaan.

Pääsimme juoksuharrastuksessa niin pitkälle, että eräänä syyskuisena sunnuntaiaamuna pyöräilimme Kaarinan keskuskentälle juoksemaan intervalleja. Olin toisiksi viimeisellä juoksuosuudella, kun toisessa takareidessä napsahti ilkeästi. Lopetin juoksemisen siihen ja nilkutin vaihtopenkille odottamaan juoksukaverini saavan oman treeninsä päätökseen. Pyöräilimme kotiin ja googletin tietysti, mitä eroa on revähdyksellä ja jollain muulla lihasperäisellä ongelmalla. Jos tulisi mustelma, kyse olisi revähdyksestä. Jos se tulee nopeasti, vamma ei ole kovin syvällä, mutta jos se tulee parin päivän päästä, vamma on jossain syvemmällä.

Haalea mustelma näkyi jo samana iltana takareiden alaosassa, josta päättelin kyseessä olevan tyhmä revähdys. Pahensin tilannetta seuraavan viikon keskiviikkona ottamalla sukkia pois jalasta perse pystyssä, jolloin sama paikka venähti taas uudelleen. Sattui niin saateristi. Henkisesti vielä enemmän, koska tyhmyys. Mikä pakko on aina tehdä asioita perse pystyssä? Etenkin, jos takareisi on herkässä tilassa.






Kävin osteopaatilla ja sain kunnon käsittelyn koiville. Reisipalat olivat aikalailla tukossa, mutta kyllä ne siitä taas aukesivat. Sen viikon jalat olivat tosi hyvät ja tuntui siltä, että vamma vihdoin paranee. Sitten tuli lauantai, jolloin halusin lähteä käymään kävellen keskustassa. Taas perse pystyssä ähelsin kenkiä jalkaan ja naps. Tällä kertaa hieman pienempi naps, mutta naps kuitenkin.

Jälleen kerran sain mennä osteopaatille hoidattamaan vammaa kuntoon, kun taas piti toheloida. Eikö voi kerrasta oppia? Toisesta nyt sitten ainakin, tuon jälkeen olen ymmärtänyt olla venyttämättä lihasta liikaa. Nyt se on jo kaksi viikkoa pysynyt koossa ja alkaa tuntua ihan hyvältä! Ensi viikolla on jo lupa kokeilla vähän hölkkäämistä, mutta taidamme ensin aloittaa ihan vaan reippaalla kävelyllä.



Ihanaa päästä taas ulkoilemaan kunnolla, kunhan enää ei napsahtelisi. Tämän vuoksi emme ole käyneet hirveästi metsässäkään viime aikoina, mutta aikomus on pian taas mennä! Kamala ikävä kuksakahvia ja soita!

maanantai 12. lokakuuta 2020

Neuloosin ääreltä - taas

Minä olen vihdoin tänä syksynä kokenut elämäni ensimmäisen some- ja blogitauon. Olen postannut viimeksi kuukausi sitten, silloinkin kuulumisia. Sen jälkeen päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot jo lähes kuukausiksi, paitsi tietysti nyt, kun tällä postauksella rikon päivää vaille kuukauden hiljaisuuden täällä blogin puolella.

Syitä hiljaisuuteen on.

Kaikki alkoi heti kesäloman alussa. Elin täyttä elämää, mutta tunsin tyhjyyttä aina, kun avasin instan. Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Kaikki suuret tarinat elämän upeudesta, metsien parantavasta voimasta ja retkeilyn tuomasta hyvinvoinnista oli jo kerrottu tai jos ei, muut ainakin kertoivat minun puolestani. Sometin kuitenkin edelleen urhoollisesti päivittäin, mutta tyhjät tynnyrit kolisivat päässäni tuolloin, koska ei minulla ihan oikeasti ollut mitään sanottavaa.

Ihmettelin luomisen tuskaani, mutta en oikein tiennyt, mistä se johtui oikeastaan ja mihin se oli menossa. Retkeilin maailman parhaan Jonin kanssa vapaana velvoitteista Kuusamon metsissä ja mietin, että kyl kai sitä laihtuisi kotioloissakin, jos näin paljon joka päivä kävelisi. En mitenkään hirveästi jaksanut välittää siitä, etten oikeastaan ollut kovin kiinnostunut instagramista.


Sitten tultiin kotiin. Arki ja työt alkoivat. Väänsin yhden blogipostauksen ja ajattelin, että tästä se lähtee. Instagram oli jo alkanut hieman maistua, etenkin neulomistili, jonka perustin.

Ei se kuitenkaan lähtenyt kunnolla. Postailin ja postailen edelleen instaan pari kertaa viikossa uuden kuvan, mutta storyja sentään tykitän edelleen päivittäin. Se on kivaa, se mua kiinnostaa. En vain jaksa päivittää instaa vain siksi, että pitäisi. Kun pitäisi olla aktiivinen, sitä ja tätä ja tuota ja näyttää rikkaalta, jotta olisi miljoona seuraajaa. En mä halua tehdä sosiaalista mediaa siksi, että mulla olisi seuraajia joku tietty määrä vaan mä haluan välillä kertoa kannattaako takareittään reväyttää intervalleja juostessa tai ylipäätään kannustaa toteuttamaan itteään. En myöskään näytä tällä hetkellä yhtään miltään, sillä en ole jaksanut varata kampaajalle aikaa saati meikata.

Tämä blogi sitten taas. Ajattelin, että postaan tännekin vasta sitten, kun on jotain asiaa. Jotain muutakin kuin pelkkiä kuulumisia. Voi olla, että sitä joutuu odotella vielä hetken tai sitten pian alkaa lyytin lisäksi myös Hietala kirjoittaa. Mistäs näistä koskaan tietää. Tällä hetkellä neulominen taitaa antaa saman tyydytyksen kuin sanansäilä ja voin kertoa, etten ole pariin viikonloppuun oikein muuta puuhaillutkaan. Tällä hetkellä saan sanansäilätyydytyksen täytettyä myös töissä, joten sekin jotenkin on vähentänyt tarvetta kiekua täällä yhtään mitään.


Kaiken kaikkiaan oma hiljaisuuteni on tuntunut minusta todella hyvältä ja avartavalta. Kaipaan sosiaalisuutta, mutta ennemmin livenä kuin mediassa. Ehkä koronavuosi alkaa jättää jälkeään jo minuunkin ja kasvan ulos siitä, mitä olen ollut viimeiset 10 vuotta? Aikansa kutakin. Harmaat hiukset eivät tule yksin.