sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Treenitauko: takareisi revähti

Kesäloman jälkeen tulimme hankkineeksi talouteemme älykelloja kaksin kappalein. Houkutteli jälleen kerran erinomaisen fyysisen kunnon kehittäminen, jotta ensi kerralla tunturille kiivetessä ei olisi keuhkot niin kovilla kuin tänä vuonna ja sitä varten tekee mieli aina aloittaa juokseminen. Tiedän vanhastaan, että lempein tapa kehittää itseään juoksijana on seurata sykkeitä ja niinpä siis älykello kuulosti mukavalta ostokselta.

Ja sitä se on ollutkin. On tehnyt hyvää nähdä syvän unen määrät, mitata sykkeitä lenkkeillessä ja katsoa kuinka kauhea piikki tuli, kun säikähti taas jotain aivan turhaa ulkona. Kello kieltämättä myös motivoi juoksemaan.

Pääsimme juoksuharrastuksessa niin pitkälle, että eräänä syyskuisena sunnuntaiaamuna pyöräilimme Kaarinan keskuskentälle juoksemaan intervalleja. Olin toisiksi viimeisellä juoksuosuudella, kun toisessa takareidessä napsahti ilkeästi. Lopetin juoksemisen siihen ja nilkutin vaihtopenkille odottamaan juoksukaverini saavan oman treeninsä päätökseen. Pyöräilimme kotiin ja googletin tietysti, mitä eroa on revähdyksellä ja jollain muulla lihasperäisellä ongelmalla. Jos tulisi mustelma, kyse olisi revähdyksestä. Jos se tulee nopeasti, vamma ei ole kovin syvällä, mutta jos se tulee parin päivän päästä, vamma on jossain syvemmällä.

Haalea mustelma näkyi jo samana iltana takareiden alaosassa, josta päättelin kyseessä olevan tyhmä revähdys. Pahensin tilannetta seuraavan viikon keskiviikkona ottamalla sukkia pois jalasta perse pystyssä, jolloin sama paikka venähti taas uudelleen. Sattui niin saateristi. Henkisesti vielä enemmän, koska tyhmyys. Mikä pakko on aina tehdä asioita perse pystyssä? Etenkin, jos takareisi on herkässä tilassa.






Kävin osteopaatilla ja sain kunnon käsittelyn koiville. Reisipalat olivat aikalailla tukossa, mutta kyllä ne siitä taas aukesivat. Sen viikon jalat olivat tosi hyvät ja tuntui siltä, että vamma vihdoin paranee. Sitten tuli lauantai, jolloin halusin lähteä käymään kävellen keskustassa. Taas perse pystyssä ähelsin kenkiä jalkaan ja naps. Tällä kertaa hieman pienempi naps, mutta naps kuitenkin.

Jälleen kerran sain mennä osteopaatille hoidattamaan vammaa kuntoon, kun taas piti toheloida. Eikö voi kerrasta oppia? Toisesta nyt sitten ainakin, tuon jälkeen olen ymmärtänyt olla venyttämättä lihasta liikaa. Nyt se on jo kaksi viikkoa pysynyt koossa ja alkaa tuntua ihan hyvältä! Ensi viikolla on jo lupa kokeilla vähän hölkkäämistä, mutta taidamme ensin aloittaa ihan vaan reippaalla kävelyllä.



Ihanaa päästä taas ulkoilemaan kunnolla, kunhan enää ei napsahtelisi. Tämän vuoksi emme ole käyneet hirveästi metsässäkään viime aikoina, mutta aikomus on pian taas mennä! Kamala ikävä kuksakahvia ja soita!

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti